odotti erästä naista? jatkoi Tréville.
– Ainakin lähti hän matkoihinsa sittenkuin oli hetkisen puhutellut häntä.
– Ettekö tiedä mikä heillä oli puheenaineena?
– Hän jätti naiselle rasian, sanoen sen sisältävän hänen määräyksensä ja epäsi häntä avaamasta rasiaa ennenkuin Lontoossa.
– Oliko nainen englantilainen?
– Hän puhutteli naista milady'ksi.
– Se on hän, mutisi Tréville, se on samainen mies! ja minä kun luulin hänen vielä olevan Brysselissä!
– Oh, herra, jos te tiedätte kuka se mies on, huudahti d'Artagnan, niin ilmoittakaa minulle, kuka hän on ja mistä hän on, ja minä päästän heti teidät kaikesta, jopa lupauksestannekin, ottaa minut muskettisoturiksi; sillä ennen kaikkea tahdon minä kostaa.
– Varokaa itseänne semmoisesta, nuori mies, huudahti Tréville; jos te sitävastoin näette hänen tulevan samalla puolen katua, niin poiketkaa toiselle puolelle! Elkää törmätkö semmoiseen kallioon; se musertaa teidät kuin lasin.
– Se ei estä, väitti d'Artagnan, jos minä vaan hänet kerran vielä tapaan…
– Kunnes niin käy, virkkoi Tréville, olkaa hakematta häntä, sen neuvon antaisin teille.
Siinä tuokiossa pysähtyi Tréville, saaden yht'äkkiä epäluulon päähänsä. Eiköhän tuo suuri viha, jota nuori matkustaja noin ankarasti julisteli sitä miestä kohtaan joka, – mikä näytti varsin vähän uskottavalta – oli muka ryöstänyt hänen isänsä kirjeen, eiköhän tuo viha peitellyt jotakin petosta? mitäs, jos tuo nuori mies oli Hänen ylhäisyytensä lähettämä? ehkä hän tuli virittämään jotakin paulaa? Kenties tuo d'Artagnan'in nimellä kulkeva oli kardinaalin kätyri, jota koetettiin saada hänen taloonsa ja jota toimitettiin hänen lähistöönsä keinottelemaan itselleen hänen luottamuksensa, ja sitten syöstäisiin hänet perikatoon, niinkuin tuhansia kertoja maailmassa ennenkin oli tehty! Hän tähtäsi d'Artagnan'ia vielä terävämmin tällä toisella kertaa kuin ensimäisellä. Häntä varsin vähän rauhoitti nuo muodon eleet, joissa näkyi hilpeys ja kavaluus ynnä teeskennelty nöyryys.
– Tiedän kyllä, että hän on gaskonjalainen, mietti hän; mutta sitä voipi hän olla yhtä paljon kardinaalin hyväksi kuin minunkin. Ystäväni, lausui hän hitaasti, minä tahdon vanhan ystäväni pojalle – sillä minä uskon todeksi kertomuksenne kirjeen katoamisesta – minä tahdon, sanon minä, korjatakseni sen kylmyyden, jota te alussa huomasitte kohtelussani, paljastaa teille meidän politiikkamme salaisuudet. Kuningas ja kardinaali ovat mitä parhaimmat ystävät; heidän näennäiset riitaisuutensa ovat vaan olemassa tyhmien pettämiseksi. Minä en tahdo, että maamieheni, kelpo aatelismies, reipas nuorukainen, joka on luotu nousemaan, antaisi noiden teeskentelemisten häikäistä silmiänsä ja hullautuisi satimeen, niinkuin monet muut, jotka siinä ovat hukkansa saaneet. Huomatkaa se tarkkaan, että minä olen noiden kumpaistenkin valtaherrojen ystävä ja että minä vakavilla toimillani en koskaan tarkoita muuta kuin palvella kuningasta sekä kardinaalia, joka on loistavimpia neroja, mitä Ranskanmaa ikinä on synnyttänyt.
Ja nyt, nuori mies, menetelkää sen mukaisesti, ja jos teillä, olkoon sitte perheseikat tai muut suhteet, tai vaikkapa oma vaistomainen tunto siihen syynä, on kardinaalia vastaan jotakin vihamielisyyttä jommoista näemme meikäläisten jalosukuisten seassa ilmestyvän, sanokaa minulle jäähyväiset ja erotkaamme. Minä autan teitä missä suinkin voin, mutta ilman kiinnittämättä teitä itseeni. Toivon, että avomielisyyteni on kaikessa tapauksessa saattanut teidät ystäväkseni; sillä te olette tähän saakka ainoa nuori mies, jolle minä olen puhunut niinkuin teille.
Tréville mietti mielessään:
– Jos kardinaali on lähettänyt kimppuuni tuon nuoren ketunpojan, hän, hyvin kyllä tietäen kuinka minä häntä inhoon, ei suinkaan ole jättänyt vakoojallensa sanomatta, että paras keino, millä hän pääsee minun suosiooni, on puhua minulle hänestä mitä pahinta; kaiketi tuo kavala velikulta vastaa minulle, huolimatta kaikista vakuutuksistani, että hän inhoo Hänen ylhäisyyttänsä.
Mutta aivan toistapa tulikin, mitä Tréville oli odottanut; d'Artagnan näet vastasi mitä yksinkertaisimmasti:
– Herra, minä tulen Pariisiin aivan samoilla ajatuksilla. Isäni antoi minulle kehoituksen, etten sietäisi mitään keltään muulta kuin kuninkaalta, kardinaalilta ja teiltä, joita hän pitää Ranskanmaan kolmena etevimpänä miehenä.
Niinkuin näkyy, liitti d'Artagnan lisäksi noihin kahteen herra de Tréville'n nimen; mutta hän arveli, ettei tuo lisä ensinkään pilaisi asiaa.
– Minä tunnen siis mitä syvintä kunnioitusta herra kardinaalia kohtaan, jatkoi hän, ja pidän hänen toimiansa mitä suurimmassa arvossa. Sitä parempi minulle, jos te, herra, niinkuin sanotte, puhutte minulle avomielisesti; sillä silloin suotte minulle kunnian osoittaa panevani arvoa tälle myötätuntoisuuden yhtäläisyydelle; vaan jos teillä on ollut epäluuloja minua kohtaan, mikä muutoin olisi vallan luonnollista, niin näen kyllä, että minä vahingoitan itseäni sanomalla totuuden; mutta yhtäkaikki ette voine olla minua kunnioittamatta, ja siitä minä pidän lukua enemmän kuin mistään muusta maailmassa.
Herra de Tréville joutui aivan ymmälle. Tuommoinen terävyys, siihen lisäksi tuommoinen suoruus, ne ihmetyttivät häntä, vaan eivät kokonaan poistaneet hänen epäluuloansa: mitä enemmän tuo nuori mies oli etevämpi muita nuoria miehiä, sitä enemmän oli hän peljättävä, siinä tapauksessa että Tréville pettyisi. Kumminkin puristi hän d'Artagnan'in kättä ja lausui:
– Te olette kunniallinen nuorukainen, vaan tällä hetkellä en voi tehdä hyväksenne muuta kuin mitä äsken tarjosin. Minun hotellini on teille aina avoinna. Ja koska te milloin tahansa voitte käydä luonani ja siis käyttää kaikkia tilaisuuksia hyväksenne, pääsette te varsin uskottavasti vast'edes toivojenne perille.
– Toisin sanoen, herra, virkkoi d'Artagnan, te tahdotte odottaa siksi kunnes näette minun ansaitsevan niiden perille päästä. Hyvä, olkaa huoleti, lisäsi hän gaskonjalaisen tuttavallisuudella, kaukaa ette tarvitse odottaa. Hän kumarsi poistuaksensa, ikäänkuin loput jäisivät nyt jo hänen asiaksensa.
– Odottakaahan toki vielä, sanoi herra de Tréville pysähdyttäen, lupasinhan teille kirjeen akatemian tirehtörille vietäväksi. Oletteko liian ylpeä ottamaan sitä vastaan, nuori herrani?
– En suinkaan, herra, vastasi d'Artagnan; ja minä vakuutan teille, ettei sille käy niinkuin tuolle toiselle. Kyllä säilytän sen niin hyvin, että se perille tulee, sen vannon, ja onneton se, ken koettaa minulta sitä anastaa!
Herra de Tréville hymyili tuolle kopeilemiselle ja jättäen maamiehensä ikkunan-syvennykseen, jossa he olivat puhelleet, astui hän pöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan lupaamaansa suosituskirjettä. Sillä aikaa d'Artagnan paremman tekemisen puutteessa rumputti marssia ikkunan ruutuja vasten, katsellen muskettisotureita, jotka toinen toisensa perään menivät pois, ja seuraten heitä silmillänsä kunnes katosivat kadun kulman taakse.
Herra de Tréville saatuansa kirjeen valmiiksi, sulki sen kuoreen ja, nousten istuvaltaan, lähti astumaan nuorta miestä kohden, antaaksensa kirjeen hänelle, mutta juuri kuin d'Artagnan ojensi kättänsä ottaaksensa kirjeen, hämmästyi herra de Tréville nähdessään suojattinsa hypähtävän syrjään, punastuvan vihasta ja syöksevän ulos huoneesta huutaen: – Ah! eipä hän, jumal'auta, pääsekkään tällä kertaa kynsistäni!
– Kuka
