paljastaen miekkansa, enkä kuitenkaan voi ottaa takkia päältäni; sillä vielä äsken tunsin haavani vuotavan ja minä pelkäisin häiritseväni teitä näyttämällä verta, jota ette edes itse ole vuodattaneet.
– Se on totta kyllä, herrani, sanoi d'Artagnan, vuodattakoon sitä muut tai minä, kaikessa tapauksessa, sen vakuutan, on minun ikävä nähdä niin jalon aatelismiehen verta; minä siis taistelen takki päällä niinkuin tekin.
– Heretkää, heretkää jo, sanoi Porthos, tuommoisista kohteliaisuuksista, ja muistakaa, että mekin odotamme vuoroamme.
– Puhukaa itsellenne, Porthos, kun puhutte noin asiaankuulumatonta, keskeytti Aramis. Minun mielestäni se mitä nämä herrat ovat lausuneet, on aivan paikallaan ja täydelleen aatelismiehen arvon mukaista.
– Koska te tahdotte, herrani, lausui Athos, ruveten taisteluasentoon.
– Odotan käskyänne, lausui d'Artagnan, pannen miekkansa ristiin vastustajansa miekkaa vasten, mutta miekat olivat tuskin ennättäneet kilahtaa toisiinsa, kun parvi Hänen ylhäisyytensä henkivartijoita, herra de Jussac'in johtamana, näkyi luostarin kulmassa.
– Kardinaalin henkivartijoita! huudahtivat yhdellä kertaa Porthos ja Aramis. Miekat tuppeen, herrat! miekat tuppeen!
Mutta se oli liian myöhäistä. Nuo molemmat taistelijat oli nähty asennossa, joka ei jättänyt mitään epäilystä heidän aikomuksestansa.
– Hohoi! huusi Jussac, rientäen heitä kohden ja viitaten miehiänsä tekemään samoin, hohoi! muskettisoturit, täällä siis pidetään kaksintaistelua? Ja asetukset, kuinkas niiden käy?
– Te olette sangen jalomielisiä, herrat henkivartijat, sanoi Athos täynnä katkeraa ivaa, sillä Jussac oli eräs toiseniltaisia hyökkääjiä. Jos me näkisimme teitä kaksintaistelussa, niin kylläpä me, sen minä vakuutan, karttaisimme käydä teitä siitä estämään. Jättäkää meidät siis rauhaan, niin saatte meistä huvia ilman vaivatta.
– Herrat, sanoi Jussac, suureksi ikäväkseni kyllä, täytyy minun ilmoittaa teille että se on mahdotonta. Velvollisuutemme ennen kaikkia. Miekat tuppeen siis, olkaa hyvät, ja seuratkaa meitä.
– Herra, sanoi Aramis jäljitellen Jussac'ia, suureksi mielihyväksemme tottelisimme teidän kohteliasta kutsumustanne, jos se olisi meidän vallassamme; mutta pahaksi onneksi on se nyt mahdotonta; herra de Tréville on kieltänyt meitä siitä. Menkää siis matkaanne, se on parasta mitä voitte tehdä.
Tämä pilkanteko suututti Jussac'ia.
– Me hyökkäämme teidän kimppuunne, sanoi hän, ellette tottele.
– Heitä on viisi, sanoi Athos matalalla äänellä, ja meitä on vaan kolme; me saamme siis taas selkäämme, ja meidän täytyy kaatua täällä, sillä sen minä sanon, etten minä enää voitettuna mene toista kertaa kapteenin eteen.
Athos, Porthos ja Aramis lähestyivät samassa hetkessä toisiansa, ja Jussac asetti soturinsa riviin.
Tämä silmänräpäys oli d'Artagnan'ille kylliksi päätöksen tekemiseen: tässä oli nyt yksi niitä tilaisuuksia, jotka ratkaisevat miehen koko elämän; tässä oli nyt valitseminen kuninkaan ja kardinaalin välillä; kun valitseminen kerran oli tapahtunut, oli se jääpä semmoiseksi. Ruveta vastarintaan, se oli samaa kuin niskoitella lakia vastaan, panna päänsä vaaraan, hankkia itselleen yhdellä kertaa viholliseksi ministeri, joka oli mahtavampi kuin itse kuningas; tämän kaiken näki nuori mies, eikä hän, lausukaamme se hänelle kiitokseksi, sekuntiakaan empinyt. Hän kääntyi Athoksen ja hänen ystäväinsä puoleen ja lausui:
– Hyvät herrat, sallikaa minun korjata äskeisiä sanojanne. Olette sanoneet, että teitä on vaan kolme, mutta minusta näyttää että meitä on neljä.
– Vaan ettehän ole meidän miehiä, sanoi Porthos.
– Totta kyllä, vastasi d'Artagnan; minulla ei ole teidän pukuanne, vaan minulla on teidän sielunne. Minun sydämmeni on muskettisoturi, sen hyvin tunnen, ja se minut vetää puoleensa.
– Poistukaa, nuori mies, huusi Jussac, joka epäilemättä viittauksista ja muodon liikkeistä oli havainnut d'Artagnan'in aikomuksen. Te saatte mennä, me sen sallimme. Pelastakaa nahkanne, ja sukkelaan.
D'Artagnan ei hievahtunut paikaltaan.
– Totta tosiaan, te olette kelpo nuorukainen, sanoi Athos, puristaen kädestä nuorta miestä.
– Joutukaa, joutukaa, tehkää pian päätöksenne, huusi Jussac.
– Niinpä kyllä; sanoivat Porthos ja Aramis, päättäkäämme jotakin.
– Tuo herra on peräti jalomielinen, sanoi Athos.
Mutta kaikki kolme ajattelivat d'Artagnan'in nuoruutta ja varasivat hänen kokemattomuuttaan.
– Meitä ei ole kuin kolme, joista yksi haavoitettuna, siihen lisänä yksi lapsi, jatkoi Athos, mutta kaiketi sittenkin sanotaan, että meitä oli neljä.
– Kyllä kai, mutta paetkaamme! sanoi Porthos.
– Se on vaikeata, vastasi Athos.
D'Artagnan havaitsi heidän eperoimisensa.
– Hyvät herrat, koettakaahan toki minua, sanoi hän, ja minä vannon kunniani kautta, ett'en ota lähteäkseni täältä, jos meidät voitetaan.
– Mikä teidän nimenne on, urhoollinen ystäväni? kysyi Athos.
– D'Artagnan.
– No hyvä! Athos, Porthos, Aramis ja d'Artagnan, eteenpäin! huusi Athos.
– No, hyvät herrat, ettekös tee jo päätöstänne? huusi kolmannen kerran Jussac.
– Se on tehty, vastasi Athos.
– Ja mimmoinen se on? kysyi Jussac.
– Me hyökkäämme teidän kimppuunne, vastasi Aramis kohottaen lakkiansa toisella kädellä ja vetäisten miekkansa toisella.
– Ahaa! te vastustelette! huusi Jussac.
– Saakeli! kummastuttaakos se teitä?
Ja nyt ryntäsivät nuo yhdeksän taistelijaa toisiansa vastaan raivokkaasti, vaan kumminkin jonkuntapaisessa järjestyksessä.
Athos otti osallensa erään Cahusac'in, kardinaalin suosikin; Porthos sai Bicarat'in ja Aramis joutui taistelemaan kahta vastaan.
Mutta d'Artagnan, hän näki jääneensä itse Jussac'ia vastaan.
Nuoren gaskonjalaisen sydän sykki, niin että rinta oli haljeta, ei pelosta, jumalankiitos, sillä sitä hänellä ei ollut rahtuakaan, vaan innosta; hän taisteli kuin raivoisa tiikeri, kiertäen kyllä kymmenen kertaa vastustajansa ympäri ja muuttaen kaksikinkymmentä kertaa asentoa ja paikkaa. Jussac oli, niinkuin siihen aikaan sanottiin, ahnasmiekkainen ja sangen tottunut; mutta olipa hänellä vaan täysi työ puollustaissa itseään tuommoista taistelijaa vastaan, joka, notkeana ja liukasliikkeisenä, rikkoi joka hetki tavanmukaisia sääntöjä, hyökkäsi kaikilta puolilta yht'aikaa, ja kaiken sen ohessa väisteli iskuja niinkuin semmoinen, joka on peräti arka nahastansa.
Viimein
