herra, vaimoltani itseltään.
– Ja hän … keltä?
– Herra de la Porte'lta. Enkös minä teille sanonut, että hän on herra de la Porte'n, kuningattaren uskotun, kummitytär? No, herra de la Porte oli toimittanut hänet Hänen Majesteettinsa kuningattaren palvelukseen, että kuningattarella olisi edes joku, jolle hän uskoisi asioitansa, kun kuningas häntä hyljeksii, kun kardinaali häntä vakoilee, ja kun kaikki häntä pettävät.
– Ahaa! jo alkaa selvitä, sanoi d'Artagnan.
– Vaimoni tuli luokseni neljä päivää takaperin; eräs hänen ehtojansa näet oli, että hän saisi käydä minua tervehtimässä kahdesti viikossa; sillä niinkuin minulla on kunnia teille sanoa, vaimoni rakastaa minua paljon; no niin, vaimoni tuli luokseni ja uskoi minulle, että kuningattarella tällä hetkellä on suuri pelko.
– Todella?
– Niin. Herra kardinaali näyttää näet vainoovan ja vakoovan häntä enemmän kuin koskaan. Hän ei voi antaa kuningattarelle anteeksi sarabanden juttua. Tunnettehan sarabanden jutun?
– Tunnenhan minä, hiidessä, sen! vastasi d'Artagnan, joka ei tiennyt siitä hölynpölyä, mutta oli vaan tietävinään.
– Niin että nyt se ei ole enää vihaa vaan kostoa.
– Todella?
– Ja kuningatar luulee…
– Niin, mitä kuningatar luulee?
– Hän luulee, että hänen nimessään on kirjoitettu herttua Buckingham'ille.
– Kuningattaren nimessä?
– Niin, vetääksensä häntä Pariisiin, ja kun hän kerta on Pariisissa, houkutellaksensa hänet johonkin ansaan.
– Saakeli! vaan teidän vaimollanne, hyvä herra, mitäs hänellä on tähän asiaan tekemistä?
– Hänen harras ystävyytensä kuningatarta kohtaan tunnetaan, ja joko tahdotaan hänet eroittaa hallitsijattarestaan, tai peloittaa hänestä kuningattaren salaisuuksia, tai lahjoa hänet vakoojana käytettäväksi.
– Se on uskottavaa, sanoi d'Artagnan, mutta tunnettekos miehen, joka hänet ryösti?
– Äsken mainitsin teille, että luulen hänet tuntevani.
– Hänen nimensä?
– Sitä en tiedä; sen vaan tiedän, että hän on kardinaalin elukka, hänen kirottu välikappaleensa.
– Mutta oletteko nähneet häntä?
– Olen, vaimoni osoitti hänet eräänä päivänä minulle.
– Onko hänellä mitään silmäänpistäviä tuntomerkkejä?
– Oh, kyllä: ylhäisen näköinen herra, musta tukka, tumma hipiö, tuimat silmät, valkoiset hampaat ja arpi ohimossa.
– Arpi ohimossa! huudahti d'Artagnan, ja valkoiset hampaat, tuimat silmät, tumma hipiö, musta tukka, ylhäisen näköinen; se on minun Meung'iläiseni!
– Teidän Meung'iläisenne, niinkö sanoitte?
– Niin niin, mutta se ei kuulu asiaan. Ei, mutta päinvastoin, se juuri tekee asian yksinkertaisemmaksi; jos teidän miehenne on sama kuin minun, niin minä yhdellä iskulla toimitan kahdenkertaisen koston, siinä kaikki, mutta mistä saada tuo mies käsiin?
– Sitä en voi tietää.
– Teillä ei ole mitään aavistusta hänen asunnostaan?
– Ei vähintäkään; eräänä päivänä kuin saatoin vaimoani Louvreen, hän tuli sieltä ulos samalla kuin vaimoni meni sisään, ja silloin osoitti vaimoni hänet minulle.
– Piru vieköön! mutisi d'Artagnan, tuopa on eriskummallista; keltä saitte tietää vaimonne salaryöstön?
– Herra de la Porte'lta.
– Kertoiko hän asiasta tarkempaa?
– Ei hän tiennyt mitään tarkempaa.
– Ettekö ole kuulleet mitään muulta taholta?
– Aivan oikein, kyllä minä olen…
– Mitä?
– Mutta minä en tiedä, olenko kovin varomaton?
– Te palaatte taas samaan; mutta minun tulee huomauttaa teitä, että tällä kertaa on jo vähän liian myöhäistä peräytyä.
– En, hiisi vieköön, peräydykkään, huudahti porvari, kirouksella yllyttäen rohkeuttansa. Muutoin, niin totta kuin nimeni on Bonacieux…
– Onko nimenne Bonacieux? keskeytti d'Artagnan.
– On, se on nimeni.
– Te sanoitte siis: niin totta kuin nimeni on Bonacieux! – anteeksi, että keskeytin; mutta minusta tuntui kuin tuo nimi ei olisi minulle vallan tuntematon.
– Mahdollista kyllä, herra. Minä olen teidän talonisäntänne.
– Ahaa! sanoi d'Artagnan, nousten puoliksi seisovalleen ja kumartaen hänelle, vai olette isäntäni?
– Olen herra. Ja kun niinä kolmena kuukautena, jotka olette asuneet talossani, olette, epäilemättä paljojen toimienne vuoksi, unhottaneet vuokranne maksamatta, ja kun minä en ainoatakaan kertaa ole vielä teitä vaatimuksillani häirinnyt, arvelin teidän panevan arvoa minun arkatuntoisuudelleni.
– Aivan niin, hyvä herra Bonacieux, lausui d'Artagnan, uskokaa minun olevan täynnä kiitollisuutta teitä kohtaan sellaisesta menettelystä, ja, niinkuin jo sanoin, jos voin olla teille miksikään avuksi…
– Sen uskon, herra, minä uskon sen, ja kun tulen sanomaan teille: niin totta kuin nimeni on Bonacieux, niin on minulla luottamus teihin.
– Jatkakaa siis, mitä aioitte minulle sanoa.
Porvari veti taskustaan paperin ja antoi sen d'Artagnan'ille.
– Kirje! sanoi nuori mies.
– Jonka sain tänä aamuna.
D'Artagnan avasi sen ja kun päivä alkoi hämärtää, siirtyi hän ikkunan luokse. Porvari seurasi.
– "Elkää etsikö vaimoanne, luki d'Artagnan, hänet jätetään teille takaisin, sittenkuin häntä ei enää tarvita. Jos otatte askeleenkaan häntä löytääksenne, olette hukassa."
– Sepä on suoraa puhetta, jatkoi d'Artagnan; mutta kaiken kaikkiaan on se vaan uhkaus.
– Niin, mutta tuo uhkaus minua peloittaa; minä en ole laisinkaan miekkamiehiä ja Bastilji minua kamoksuttaa.
– Hm! virkkoi d'Artagnan; mutta asia on semmoinen, ett'en minä halua Bastiljiin enempää kuin tekään. Jos kysymys olisi miekanmittelystä, – ann'
