ystävä, elkää unhottako, että minä tahdon olla kirkon oma ja pakenen kaikkia maallisia houkutuksia. Tuota nenäliinaa, jonka näitte, ei ole minulle annettu, vaan sen unhotti eräs ystäväni minun luokseni. Minun täytyi ottaa se huostaani, ett'en heitä saattaisi ilmi, häntä ja sitä naista, jota hän rakastaa. Mitä minuun tulee, ei minulla ole ollut, enkä tahdo mitään lemmittyä, vaan noudatan siinä Athoksen ymmärtäväistä esimerkkiä, hänellä näet ei ole semmoista enempää kuin minullakaan.
– Mutta mitä hittoja! ettehän te ole apotti, vaan muskettisoturi.
– Muskettisoturi vaan toistaiseksi, hyvä ystäväni, niinkuin kardinaali sanoo, muskettisoturi vastoin tahtoani, vaan sydämmessäni kirkon mies, uskokaa pois. Athos ja Porthos ovat minut työntäneet tähän joukkoon, toimittaaksensa minulle tekemistä: minulle sattui, juuri siihen aikaan kuin olin papiksi vihittäytymäisilläni, muuan pieni haitta… Mutta mitäpä se teitä huvittaisi, minä vaan tuhlaan kallista aikaanne.
– Ei laisinkaan, se huvittaa minua suuresti, huudahti d'Artagnan, eikä minulla tällä hetkellä ole vähintäkään kiirettä.
– Niinpä niin, vaan minulla on messukirjani luettavana, vastasi Aramis; sitte muutamia värssyjä kirjoitettavana, joita minulta pyysi rouva d'Aiguillon; sitte pitää minun mennä Saint-Honoré-kadulle ostamaan punaista poskimaalia rouva de Chevreuse'lle: siis näette, hyvä ystäväni, että ell'ei teillä ole kiire, on minulla sitä enemmän.
Ja Aramis ojensi sydämmellisesti kätensä nuorelle toverillensa ja heitti hänelle jäähyväiset.
D'Artagnan ei kaikella vaivallaan saanut tietää enempää kolmesta uudesta ystävästään. Hän otti siis tällä erää uskoaksensa kaikki, mitä heidän entisyydestään puhuttiin, toivoen tulevaisuudessa pääsevänsä heistä paremmille selville. Toistaiseksi piti hän Athosta Akilleynä, Porthosta Ajaksena ja Aramista Jooseppina.
Näiden neljän nuoren miehen elämä muutoin oli hauskaa. Athos pelasi, ja aina tappiolla. Mutta ei hän kumminkaan koskaan lainannut ystäviltään penniäkään, vaikka hänen kukkaronsa oli heille aina alttiina; ja jos hän oli pelannut kunniasanansa päälle, herätytti hän velkamiehensä aina jo kello kuuden aikaan aamulla, maksaaksensa hänelle eiliset peli-velkansa.
Porthoksella oli omat temppunsa: jos hän voitti pelissä, eli hän vallattomasti ja loistavasti; jos menetti, katosi hän kokonaan moneksi päivää, ja ilmestyi sitte taas ihmisten ilmoille nuutuneena ja kalvakkana, mutta rahaa taskussa.
Aramis taas, hän ei pelannut koskaan. Hän oli kehnoin muskettisoturi ja huonoin juomatoveri, mitä saattoi nähdä. Hänellä oli aina jotakin toimitettavana. Toisinaan keskellä päivällisiä, kun jokainen viinin innostamana ja puhelun elähdyttämänä luuli vielä olevan pari kolme tuntia päivällis-ajasta jälellä, Aramis katsahti kelloonsa, nousi ylös herttaisesti hymyillen ja heitti jäähyväiset seuralle, mennäksensä, sanoi hän, keskustelemaan erään jumaluusoppineen kanssa. Toisen kerran meni hän kotiinsa kirjoittamaan muka jotakin teesiä, ja pyysi ystäviänsä, ett'eivät tulisi häntä häiritsemään. Sillä välin hymyili Athos tuota kaunista, surumielistä hymyänsä, joka niin hyvin soveltui hänen ylevään ulkomuotoonsa, ja Porthos joi, vannoen, ett'ei Aramis koskaan kelpaisi muuksi kuin maakappalaiseksi.
Planchet, d'Artagnan'in palvelija, kantoi jalosti onnellisuuttansa; hän sai kolmekymmentä sous'ta päivältä, ja kuukauden ajan tuli hän kotiin iloisena kuin peipponen ja ystävällisenä isäntäänsä kohtaan. Vaan kun vastatuuli alkoi puhaltaa Fossoyeurs-kadun perheesen, toisin sanoen, kun nuo Ludvig XIII: n neljäkymmentä pistole'a alkoivat olla lopuillaan, rupesi hän purkamaan valituksia, jotka Athoksesta olivat inhottavia, Porthoksesta hävyttömiä ja Aramiksesta naurettavia. Athos neuvoi silloin d'Artagnan'ia eroittamaan lurjuksen, Porthos tahtoi, että häntä ensin löylytettäisiin ja Aramis väitti, ettei isännän tarvitse kuunnella muuta kuin niitä ylistyksiä, mitä hänelle lausuttiin.
– Kyllähän teidän on hyvä sanoa, virkkoi d'Artagnan: Athoksen, joka elätte mykkänä Grimaud'in kanssa, joka kiellätte hänen puhumasta, jolla niinmuodoin ei koskaan ole pahoja sanoja häneltä kuultavana; Porthoksen, joka vietätte loistavaa elämää ja joka olette Musqueton'illenne jumalana, Aramiksen vihdoin, joka, aina kiini jumaluusopillisissa tutkimuksissanne, herätätte lempeässä ja jumalisessa palvelijassanne Bazin'issa syvää kunnioitusta itseänne kohtaan; vaan mitäs minä, joka en ole muskettisoturi enkä henkivartija, milläs minä herätän ystävyyttä, pelkoa tai kunnioitusta Planchet'issa?
– Asia on vaikeata laatua, vastasivat nuo kolme ystävää; se on perheellistä laatua; palvelijain laita on niin kuin vaimojen, heidät täytyy jo alussa panna siihen asemaan, jossa heitä aiotaan pysyttää. Miettikää siis tarkkaan.
D'Artagnan mietti ja päätti kokeeksi antaa Planchet'ille löylytyksen, jonka hän toimitti yhtä perinpohjaisesti kuin kaikki muutkin tehtävänsä; sittenkuin hän näin oli hänet hyvänpäiväiseksi pieksänyt, epäsi hän häntä lähtemästä palveluksesta ilman hänen luvattansa; sillä, lisäsi hän, tulevaisuus ei voi olla minua suosimatta; minä odotan järkähtämättömästi parempia päiviä. Sinun onnesi on myös silloin valmis, jos jäät luokseni, ja minä olen liian hyvä isäntä, voidakseni antaa sinun jäädä osattomaksi onnestasi, myöntymällä siihen eroon, jota pyydät.
Tämä menetystapa herätti muskettisotureissa paljon kunnioitusta d'Artagnan'in älykkäisyyttä kohtaan. Ihmettely sai vallan Planchet'issakin, eikä hän enää puhunut lähtemisestään mitään.
Neljän nuoren miehen elämä oli muuttunut yhteiseksi; d'Artagnan, jolla ei ollut mitään totuttuja tapoja tullessaan maalta keskelle tätä hänelle aivan uutta maailmaa, omaksui tuota pikaa ystäväinsä tavat.
Talvella noustiin kello kahdeksan aikaan, kesällä kello kuuden, ja sitte mentiin herra de Tréville'n luokse saamaan tietoa tunnussanasta ja asiain tilasta. D'Artagnan, vaikka hän ei ollut muskettisoturi, toimitti palvelusta liikuttavalla tarkkuudella: hän oli alinomaa vahdissa, sillä hän piti seuraa kolmelle ystävällensä heidän vahtivuorollansa. Hänet tunnettiin muskettisoturien hotellissa ja jokainen piti häntä hyvänä toverina; herra de Tréville, joka jo ensi hetkestä oli pannut hänelle arvon, ja joka osoitti häntä kohtaan todenperäistä ystävyyttä, ei lakannut suosittamasta häntä kuninkaalle.
Kolme muskettisoturia puolestaan pitivät suuresti nuoresta toveristaan. Ystävyys joka yhdisti nämä neljä miestä ja tarvis tavata toisiaan kolme neljä kertaa päivässä, milloin kaksintaistelun vuoksi, milloin asioiden, milloin huvin tähden, saattoi heidät lakkaamatta juoksemaan toinen toistensa perässä kuin varjot, ja noita eroittamattomia kohdattiin myötäänsä toisiaan hakemassa Luxemburg'ista aina Saint-Sulpice'n torille tai Vieux-Colombier'in kadulta Luxemburg'iin saakka.
Sillä välin herra de Tréville'n lupaukset lähestyivät täytäntöänsä. Eräänä päivänä käski kuningas herra Desessarts'in ottamaan d'Artagnan'in henkivartijakomppaniiaansa. D'Artagnan veti huo'aten päällensä tuon puvun, jonka hän olisi kymmentä elämänsä vuotta vastaan halunnut vaihettaa muskettisoturin kauhtanaan. Mutta herra de Tréville lupasi sen suosion hänelle kahden koetusvuoden perästä, joka aika muutoin saattoi lyhetä, jos d'Artagnan'ille tarjoutuisi tilaisuutta suorittaa kuninkaalle joku ansioteko tai tehdä joku urostyö. D'Artagnan poistui tämmöisen luvan saatuansa ja huomispäivästä alkoi hänen palveluksensa.
VIII.
Eräs hovijuoni
Sillä välin oli noilla Ludvig XIII: n neljälläkymmenellä pistole'lla, samoinkuin kaikella muulla maailman hyvällä, ollut alkunsa ja loppunsa, ja tuon loppumisen jälkeen olivat meidän neljä asetoveria
