oli meneminen Louvreen; mutta kun Hänen Majesteettinsa suoman puheillepääsyn aika oli jo ohitse, ei herra de Tréville pyytänytkään käydä sisään pienistä portaista, vaan meni neljän nuoren seuralaisensa kanssa esihuoneesen. Kuningas ei ollut vielä palannut metsästysretkeltään. Nuoret miehemme olivat odottaneet tuskin puolta tuntia hovimiesten joukossa, kun kaikki ovet avattiin ja ilmoitettiin kuninkaan tulevan.
Tällä hetkellä tunsi d'Artagnan luunsa ja ytimensä vapisevan. Hetki, joka nyt oli tulossa, oli kaiketikin ratkaiseva koko hänen elämänsä kohtalon. Senpätähden hänen silmänsä tähtäsivät tuskallisesti sitä ovea, josta kuningas oli astuva sisään.
Ludvig XIII ilmestyi näkyviin, käyden seurueensa etunenässä; hän oli metsästyspuvussa, vielä aivan pölyisenä, suuret saappaat jalassa ja piiska kädessä. Ensi silmäyksellä päätti d'Artagnan kuninkaan olevan myrskytuulella.
Mutta vaikka tämä Hänen Majesteettinsa mieliala oli silminnähtävä, ei se estänyt hovimiesten järjestymästä riveihin pitkin hänen tietänsä; kuninkaan esihuoneissa on toki parempi joutua vihastuneenkin silmän huomattavaksi kuin jäädä kokonaan huomaamattomaksi. Kolme muskettisoturia eivät hekään siis empineet astumasta askeleen esiin, mutta d'Artagnan sitä vastoin jäi heidän taaksensa piiloon; vaan vaikka kuningas persoonallisesti tunsi Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen, kulki hän heidän editsensä katsahtamatta heihin, puhuttelematta heitä ja aivan kuin hän ei olisi heitä koskaan nähnyt. Mutta herra de Tréville, kun kuninkaan silmät hetkiseksi pysähtyivät häneen, kesti tuon silmäyksen niin lujana, että kuningaspa se ennemmin silmänsä poispäin käänsi; jonka perästä Hänen Majesteettinsa, itsekseen murahtaen, astui huoneesensa.
– Asiat käyvät huonosti, virkkoi Athos hymyillen, eikä meitä tehdä ritareiksi vielä tälläkään kertaa.
– Odottakaa täällä kymmenen minuuttia, sanoi herra de Tréville; ja jos ette kymmenen minuutin kuluttua näe minun tulevan, palatkaa hotelliini: sillä tarpeetonta on sitte minua enää odottaa.
Neljä nuorta miestä odotti kymmenen minuuttia, neljänneksen, kaksikymmentä minuuttia; ja kun ei herra de Tréville'ä vieläkään näkynyt, menivät he pois, levottomina siitä mitä oli tapahtuva.
Herra de Tréville oli rohkeasti astunut kuninkaan vastaanottohuoneesen ja kohdannut Hänen Majesteettinsa sangen pahalla tuulella, istumassa nojatuolissa, lyöden saappaitansa piiskanvarrella; tämä kaikki ei estänyt herra de Tréville'ä mitä levollisimmalla tavalla tiedustamasta Hänen Majesteettinsa vointia.
– Huonosti, herra, huonosti, vastasi kuningas, minulla on ikävä.
Se oli tosiaan vaikein tauti Ludvig XIII: lla, jonka kerrotaan usein ottaneen jonkun hovimiehistä ikkunan luokse ja lausuneen hänelle: herra se ja se, nähkäämme yhdessä ikävää.
– Kuinka! Teidän Majesteetillanne ikävä! sanoi herra de Tréville. Eikös Teidän Majesteettinne kuitenkin tänään ole suvainnut nauttia metsästyksen huvia?
– Kaunista huvia! Kaikki pilautuu, totta tosiaan, enkä minä tiedä, otuksillako nyt enää ei ole jälkiä, vai koirillako nyt enää ei ole vainua. Me saamme liikkeelle hirven, ajamme sitä kuusi tuntia, ja kun se on valmis heittäytymään, kun Saint-Simon nostaa torven suullensa puhaltaakseen halalii, – raps! koko koiraliuta joutuu harhapolulle ja syöksee muutaman hirvenvasikan jälkeen. Saattepas nähdä, että minun täytyy kokonaan luopua ajojahdista niinkuin jo olen luopunut haukkajahdista. Oh! minä olen aika onneton kuningas, herra de Tréville! Minulla ei ollut kuin yksi jahtihaukka jälellä, ja sekin kuoli toissapäivänä!
– Todella, armollisin herra, minä käsitän Teidän epätoivonne; mutta onhan Teillä jälellä vielä koko joukko sekä varpus-haukkoja että muita jahtilintuja.
– Eikä ketään, joka kykenisi niitä opettamaan; haukanopettajat kuolevat sukupuuttoon, ei ole enää muita kuin minä, joka ymmärtäisi metsästystä. Minun jälestäni on kaikki lopussa, eikä sitten enää metsästetä muutoin kuin satimilla, verkoilla ja ansoilla. Jospa minulla vaan edes olisi aikaa harjoittaa oppilaita! mutta kyllä kai! – tuossa kardinaali, joka ei anna minulle hetken lepoa, joka puhuu minulle milloin Espanjasta, milloin Itävallasta, milloin Englannista! Ah, kardinaalia mainitessani, herra de Tréville, minä en ole tyytyväinen teihin.
Herra de Tréville odotti juuri tuota käännettä. Hän tunsi kuninkaan juurtajaksain; hän ymmärsi, ett'eivät nuo vaikerrukset olleet muuta kuin esipuhetta, jonkunmoista rohkeuteen pyrkimistä, ja nyt hän oli päässyt mihin aikoi.
– Ja millä tavalla olen ollut kyllin onneton pahoittamaan Teidän Majesteettinne mieltä? kysyi herra de Tréville, ollen olevinansa hyvin hämmästyksissään.
– Silläkös tavalla te toimitatte virkaanne, herra? jatkoi kuningas, vastaamatta suoraan herra de Tréville'n kysymykseen; senkö vuoksi minä olen nimittänyt teidät muskettisoturieni kapteeniksi, että ne ottaisivat ihmisiä hengiltä, myllertäisivät kokonaisia kaupunginosia ja tahtoisivat polttaa koko Pariisin, ettekä te hiiskahtaisi sanaakaan? Vaan mitäs, jatkoi kuningas, epäilemättä olen minä liian kiireissäni teitä syyttelemään, epäilemättä ovat rauhanrikkojat jo vankeudessa, ja epäilemättä olette te juuri tulleet ilmoittamaan minulle, että oikeus on pantu toimeen.
– Armollisin herra, vastasi herra de Tréville levollisesti, minä päinvastoin olen tullut anomaan oikeutta.
– Ja ketä vastaan? huudahti kuningas.
– Panettelijoita vastaan, sanoi herra de Tréville.
– Ah, sepä on uutta, virkkoi kuningas. Etteköhän vaan aio sanoa, että nuo teidän kirotut kolme muskettisoturianne, Athos, Porthos ja Aramis, sekä tuo béarnelainen poika, eivät hyökänneet kuin vimmatut Bernajoux-paran kimppuun, eivätkä ole kolhineet häntä sillä tavalla, että hän uskottavasti tällä hetkellä taistelee kuoleman kanssa! Etteköhän aio sanoa, etteivät he sitten ole piirittäneet herttua de la Trémouille'n hotellia ja tahtoneet pistää sitä tuleen! – seikka, joka kenties ei olisi ollut varsin suureksi vahingoksi sota-aikana, koska tuo hotelli on pesäpaikkana hugenoteilla, vaan joka rauhan aikana on harmittavan ikävä esimerkki. Sanokaa, aiotteko kieltää kaiken tämän?
– Ja kuka on Teille ladellut tuon kauniin kertomuksen, armollisin herra? kysyi herra de Tréville levollisesti.
– Kuka minulle on ladellut tuon kauniin kertomuksen, herra! ja kenenkä sen teidän mielestänne pitäisi olla muun kuin sen, joka valvoo minun nukkuessani, joka tekee työtä minun huvitellessani, joka johtaa kaikki valtakunnan asiat sisällä ja ulkopuolella, Ranskassa niinkuin Euroopassa?
– Teidän Majesteettinne tarkoittaa varmaan Jumalaa, sanoi herra de Tréville, sillä minä en tunne muita kuin Jumalan, joka olisi niin paljon korkeammalla Teidän Majesteettianne.
– Ei, herra; minä tarkoitan valtakuntamme tukea, minun ainoaa palvelijaani, ainoaa ystävääni, herra kardinaalia.
– Hänen ylhäisyytensä ei ole Hänen pyhyytensä, armollisin herra.
– Mitä te, herra, sillä tarkoitatte?
– Ett'ei ole erhettymättömiä muita kuin paavi, ja ett'ei tämä erhettymättömyys ulotu kardinaaleihin asti.
– Te tahdotte sanoa, että hän pettää minua, te tahdotte sanoa, että hän kavaltaa minua. Te siis syytätte häntä. Malttakaas, sanokaapa, tunnustakaapa suoraan, mistä te häntä syytätte.
– Minä en häntä syytä, armollisin herra; minä vaan
