hänen tahtoansa, mutta aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt. Silloin Athos kohautti olkapäitänsä ja kuritti Grimaud'ia, kumminkin ilman vihastumatta. Semmoisissa tiloissa puhui hän jonkun vähän.
Porthoksella oli, niinkuin sen on jo voinut huomata, aivan päinvastainen luonne kuin Athoksella: hän ei ainoastaan puhunut paljon, vaan puhui kovaa; ja vähät hän siitä välitti, se oikeus hänelle on myönnettävä, kuunneltiinko häntä vai ei; hän puhui vaan puhumisen halusta ja kuullaksensa omaa ääntänsä; hän puhui kaikesta muusta vaan ei tieteestä, sanoen syyksi sen, että hänellä oli lapsuudesta saakka juurtunut viha oppineita vastaan. Hänen olentonsa ei ollut niin ylevä kuin Athoksen, ja tämän huonommuuden tunto oli heidän ensimäisinä toveriaikoinansa saattanut hänet monesti menettelemään väärin tuota oivaa aatelismiestä kohtaan, jota hän silloin koki voittaa loistavalla ulkoasullaan. Mutta yksinkertaisessa muskettilaiskauhtanassaan saattoi Athos vaan sillä tavallaan, millä hän päätänsä kohotti tai askeleensa astui, milloin tahansa ottaa oikean asemansa ja syrjäyttää turhamielisen Porthoksen toiseen arvoluokkaan. Tämä korvaukseksi siitä täytti herra de Tréville'n esihuoneen ja Louvren päävartion ylvästelemällä nais-onnestansa, josta Athos ei koskaan puhunut; ja sittenkuin hän oli siirtynyt virka-aatelista suku-aateliin, tavallisista aatelisnaisista paroonittariin, ei ollut enää vihdoin kysymystä sen vähemmästä kuin ulkomaan ruhtinattaresta, joka muka tahtoi osoittaa häntä kohtaan ääretöntä hyväntahtoisuutta.
Vanha sananparsi sanoo: "Mimmoinen herra, semmoinen palvelija." Siirtykäämme sen vuoksi Athoksen palvelijasta Porthoksen palvelijaan, Grimaud'ista Musqueton'iin.
Musqueton oli normandilainen, jonka rauhallisen Boniface-nimen hänen isäntänsä oli muuttanut enemmän kajahtavaksi Musqueton'iksi. Hän oli tullut Porthoksen palvelukseen ehdolla, että saisi ainoastaan puvun ja asunnon, mutta ne molemmat komeat; hän ei vaatinut muuta kuin kaksi tuntia päivässä omaa teollisuuttansa varten, josta hän saisi muun toimeentulonsa. Porthos oli suostunut kauppaan; asia sopi hänelle mainiosti. Hän leikkuutti Musqueton'ille takkeja vanhoista nutuistaan ja varakauhtanoistaan, ja sukkelapäinen räätäli käänteli ja sommitteli niistä Musqueton'ille vallan uuden-uutukaisia, niin että Musqueton näytti varsin pulskalta kävellessään isäntänsä perässä.
Aramis taas, jonka luonteen luulemme jo tarpeeksi kuvanneemme, muutoin luonteen, jota, samoinkuin hänen toveriensakin, meillä on tilaisuus seurata sen kehittymistilassa, hänen palvelijassansa, nimeltä Bazin. Siinä toivossa, joka hänen herrallansa oli päästä kerran hengelliseen säätyyn, oli hän aina mustaan puettuna, niinkuin vastaisen kirkonmiehen palvelijan ollakkin tuli. Hän oli berryläinen, ijältään noin kolmekymmentä viisi tai neljäkymmentä vuotta, lempeä, rauhallinen, hyvässä lihassa, luki hartauskirjoja joutoaikoina, joita hänelle myönsi isäntänsä ja söi, tarkoin sanoen, kahden miehen määrän, tosin vähemmän vaihtelevaa, vaan sitä erinomaisempaa ruokaa. Sen ohessa oli hän mykkä, sokea, kuuro ja uskollisuudessaan horjumaton.
Koska nyt siis tunnemme, ainakin päällisin puolin, herrat ja palvelijat, siirtykäämme heidän asuntoihinsa.
Athos asui Férou-kadun varrella, pari askelta Luxemburg'ista; hänen huoneuksensa sisälsi kaksi varsin somasti kalustettua kamaria kartanossa, jonka vielä nuorehko ja vielä todella kaunis emäntä turhaan heitteli hänelle suloisia katseitaan. Muutamia jäännöksiä menneestä loistosta näkyi siellä täällä tämän vähäisen asunnon seinillä: esimerkiksi muuan runsaasti koristettu miekka Franssi I: n ajoilta, jonka jalokivillä kaunistettu kahva jo yksinään oli kahden sadan pistole'n arvoinen, ja jota Athos ei kovimpienkaan puutteiden aikoina ollut koskaan suostunut panttaamaan tai myömään. Tuota miekkaa oli Porthos kauan himoinnut; hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästänsä jos olisi saanut sen omaksensa.
Eräänä päivänä kun hänellä muka oli lemmenkohtaus erään herttuattaren kanssa, koetti hän saada sitä lainaksi Athokselta. Silloin Athos mitään virkkaamatta tyhjensi lakkarinsa, veti niistä esille kaikki hohtokivensä, kukkaronsa, kultavitjansa ja muut kalleutensa, ja tarjosi kaikki ne Porthokselle; mutta miekka, sanoi hän, on naulattu paikkaansa, eikä ole lähtevä siitä ennenkuin sen omistaja jättää asuntonsa. Paitsi miekkaa oli hänellä vielä kuva, esittävä erästä jalosukuista herraa Henrikki III: n ajoilta, loistavassa puvussa ja Pyhän Hengen ritarimerkillä koristettuna, ja tässä kuvassa olivat muutamat piirteet, muutamat sukuvivahdukset niin Athoksen näköön päin, että tuo suuri, kuninkaan ritarimerkeillä varustettu herra mahtoi olla hänen esi-isiänsä.
Vihdoin eräs kauniisti kultailtu rasia, jossa oli sama vaakuna kuin miekassa ja kuvassa, muodosti kamiinikoristuksen, joka jyrkästi erosi muusta huoneen sisustuksesta. Athos piti rasian avaimen aina taskussansa. Mutta erään kerran oli hän avannut rasiaa Porthoksen nähden ja Porthos sai silloin havaita, ett'ei rasia sisältänyt muuta kuin kirjeitä ja papereita: rakkaudenkirjeitä ja perheellisiä asiakirjoja varmaankin.
Porthos asui avarassa ja ulkonäöltä sangen komeassa talossa Vieux-Colombier-kadun varrella. Joka kerta kuin hän jonkun ystävän kanssa kulki ikkunoittensa ohitse, joiden ääressä Musqueton aina seisoi täydessä livreessä, viittasi Porthos sinnepäin kädellään ja päällään, lausuen: Tuossa asun minä! Mutta ei häntä koskaan tavattu kotona, eikä hän koskaan kutsunut ketään käymään luonansa, joten ei kellään ollut tietoa siitä komeudesta, mikä siellä sisällä mahtoi vallita.
Mitä Aramikseen tulee, hän asui alakerrassa pienessä huoneuksessa, joka sisälsi työhuoneen, aterion ja makuukammion, joka viime mainittu oli pienen, vihreän, varjoisan puutarhan puolella, jonne ei naapurin silmä päässyt pilkistämään.
D'Artagnan'in asumuksen jo tunnemme, niinkuin myöskin hänen palvelijansa, mestari Planchet'in.
D'Artagnan oli sangen utelias luonnostaan, niinkuin yleensä sellaiset, joilla on taipumus vehkeihin, ja hän koki kaikin mokomin saada selvää, keitä Athos, Porthos ja Aramis oikeastaan olivat; sillä näiden tekonimien taakse oli jokainen heistä kätkenyt oikean aatelisnimensä, semminkin Athos, jonka jo kaukaa tunsi ylhäissukuiseksi. Hän tiedusteli siis Porthokselta Athoksen ja Aramiksen alkuperää, ja Aramikselta Porthoksen.
Valitettavasti ei Porthos itsekkään tiennyt hiljaisen toverinsa elämästä muuta kuin huhupuheita. Sanottiin hänen kärsineen suuria onnettomuuksia rakkauden asioissa ja jonkun hirveän petoksen myrkyttäneen ainaiseksi tämän kunnianarvoisan miehen elämän. Mutta mikä oli tuo petos? Sitä ei kukaan tiennyt.
Porthos sitä vastoin oli helppo tulla tuntemaan, paitsi hänen oikeaa nimeänsä, jota, samoinkuin hänen kahden toverinsakaan ei tiennyt kukaan muu kuin herra de Tréville. Turhamielinen ja löyhäkielinen kun hän oli, näki hänen lävitsensä kuin kristallin lävitse. Ainoa, mikä olisi voinut eksyttää tutkijaa, olisi ollut, että hänestä olisi ruvennut uskomaan kaikkea sitä hyvää, mitä hän itsestään kertoili.
Aramis taas, vaikka hän näytti semmoiselta kuin ei hänellä mitään salaisuutta olisi ollut, oli täynnä salaperäisyyttä; hän vastasi niukasti niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin muista, ja välttelemällä niihin, joita tehtiin hänestä itsestään. Eräänä päivänä d'Artagnan, kauan kyseltyään Porthokselta ja saatuaan tietää sen huhun, joka oli liikkeellä tuon muskettisoturin hyvästä onnesta erään ruhtinattaren suhteen, tahtoi tietää myöskin Aramiksen omista lemmenseikkailuista.
– Entäs te, toverini hyvä, sanoi hän, te, joka puhutte muiden paroonittarista, kreivinnoista ja ruhtinattarista?
– Anteeksi, keskeytti Aramis, minä olen puhunut, koska Porthos niistä itse puhuu, koska hän on kaikkia noita hellyydenseikkoja huudellut minun kuulteni. Mutta uskokaa pois, hyvä herra d'Artagnan, jos minulla olisi nuo asiat toisesta lähteestä, tai jos ne olisivat minulle uskotut, ei olisi mikään rippi-isä hiiskumattomampi kuin minä.
– Sitä
