ymmärtäen tuon kohteliaisuuden häntä tarkoittavan, lähestyi mitä onnettomimman näköisenä.
– No kuinka te sanoitte minulle, että hän on nuori mies? lapsihan hän on, herra de Tréville, lapsi kerrassaan! Ja tämäkö se antoi sen tanakan piston Jussac'ille?
– Ja ne kaksi kaunista pistoa Bernajoux'ille.
– Aivanko totta!
– Lukuunottamatta, sanoi Athos, että ell'ei hän olisi päästänyt minua Cahusac'in kynsistä, minulla varmaankaan nyt ei olisi kunnia tällä hetkellä olla alamaisimmasti Teidän Majesteettinne puheilla.
– Mutta sehän on koko hirviö tuo béarnelainen, tuhat tulimaista! herra de Tréville? niinkuin isävainajani, kuningas, olisi sanonut. Tuossa ammatissa käy kaiketi monta takkia repaleiseksi ja monta miekkaa palasiksi. Ja ovathan gaskonjalaiset aina köyhiä, eikös niin?
– Armollisin herra, minun täytyy tunnustaa, ett'ei heidän vuoristoissansa ole vielä löydetty mitään kultakaivoksia, vaikka Luojan kyllä sopisi suoda heille semmoinen ihme palkkioksi siitä tavasta, millä he puollustavat Teidän isänne, kuninkaan, vaatimuksia.
– Joka on sitä paljo, että gaskonjalaiset ne ovat minun itsenikin kuninkaaksi tehneet, eikö niin, Tréville, koska minä olen isäni poika? No niin, olkoon menneeksi, en minä sitä rupea kieltämään. La Chesnaye, menkääs katsomaan, ettekö kaikkia taskujani kopeloimalla löytäisi neljääkymmentä pistole'a; ja jos löydätte, tuokaa ne minulle. Ja nyt, nuori mies, selittäkääpä omantunnon mukaan, kuinka kaikki on tapahtunut?
D'Artagnan kertoi eilisen kohtauksen juurtajaksain: kuinka hän saamatta unta siitä ilosta, että pääsi kuninkaan puheille, oli mennyt tapaamaan tovereitansa kolmea tuntia ennen puheillepääsyn määräaikaa; kuinka he yhdessä olivat menneet pallohuoneelle ja kuinka sen vuoksi, että hän oli sanonut pelkäävän saavansa pallon naamaansa, häntä oli pilkannut Bernajoux, joka oli vähällä saada maksaa tuon pilkan hengellänsä, ja herra de la Trémouille hotellinsa menettämisellä, vaikka hän oli viaton koko asiaan.
– Juuri niin se oli, mutisi kuningas; juuri niin kertoi herttuakin asian. Kardinaali parka! seitsemän miestä kahdessa päivässä, ja hänen kalleimpiansa, mutta nyt on kylliksi; hyvät herrat, kuulkaas, nyt on kylliksi: te olette saaneet täydellisen korvauksen Férou-kadun asiasta ja ylikin; saatte olla tyytyväisiä.
– Jos Teidän Majesteettinne on, sanoi Tréville, olemme kyllä me.
– Kyllä minä olen, sanoi kuningas, ottaen kourallisen kultaa La Chesnaye'n kädestä ja pannen sen d'Artagnan'in käteen. Kas tässä, sanoi hän, todistus minun tyytyväisyydestäni.
Niinä aikoina ei niitä ylpeyden aatteita, jotka nykyaikaan vallitsevat, ollut vielä laisinkaan olemassa. Aatelismies otti kädestä käteen kuninkaalta rahaa, eikä siinä ollut mitään alentavaa. D'Artagnan pisti siis neljäkymmentä pistole'a taskuunsa vallan peittelemättä ja osoitti päinvastoin mitä suurinta kiitollisuutta Hänen Majesteettiansa kohtaan.
– No niin, sanoi kuningas katsahtaen seinäkelloon, no niin, ja kun kello on jo puoli yhdeksän, niin hyvästi nyt vaan; sillä niinkuin jo sanoin, odotan minä erästä tänne kello yhdeksän. Kiitoksia uskollisuudestanne, hyvät herrat. Minä voin siihen luottaa, eikö niin?
– Kyllä, armollisin herra! huudahtivat kaikki neljä asetoveria yhteen ääneen, me antaisimme hakata itsemme kappaleiksi Teidän Majesteettinne tähden.
– Hyvä, hyvä; mutta pysykäähän vaan kokonaisina: se on enemmän arvoista ja siten olette minulle suuremmaksi hyödyksi. Tréville, lisäsi kuningas matalalla äänellä muiden poistuessa, kun teillä ei ole paikkaa muskettisoturien joukossa ja muutoinkin olemme päättäneet, ettei siihen päästetä ilman koetusaikaa, niin pankaa tuo nuori mies herra Desessarts'in, teidän lankonne, henkivartijakomppaniiaan. Ah, lempo vieköön, Tréville, minua huvittaa nähdä, miten kardinaali murtaa suuta: hän joutuu vimmaan, mutta yhdentekevä; minä olen täydessä oikeudessani.
Ja kuningas heitti kädestä pitäin jäähyväiset Tréville'lle, joka meni pois ja yhtyi muskettisotureihinsa, jotka hän tapasi jakamassa d'Artagnan'in kanssa niitä neljääkymmentä pistole'a.
Ja kardinaali raivostui, niinkuin Hänen Majesteettinsa oli arvannut, raivostuipa niin, ett'ei hän kahdeksaan päivään tullut kuninkaan pelipöytään, mikä ei kumminkaan estänyt Hänen Majesteettiansa osoittamasta hänelle mitä herttaisinta puoltansa ja, joka kerta kuin he kohtasivat, kysymästä häneltä mitä mairittelevimmalla äänellänsä:
No, herra kardinaali, kuinkas on teidän miestenne, Bernajoux-paran ja Jussac-paran laita?
VII.
Muskettisoturit yksityisolossaan
Kun d'Artagnan oli päässyt ulos Louvresta ja neuvotteli ystäväinsä kanssa, mihin hän käyttäisi osuutensa noista neljästäkymmenestä pistole'sta, neuvoi Athos häntä tilaaman kelpo aterian Pomme-de-Pin'in ravintolassa, Porthos ottamaan palvelijan, ja Aramis hankkimaan säädynmukaisen lemmityn.
Ateria syötiin samana päivänä ja palvelija teki tointansa jo samassa tilaisuudessa. Aterian oli tilannut Athos ja palvelijan oli hankkinut Porthos. Se oli muuan pikardilainen, jonka tuo turhamielinen muskettisoturi oli samaisena päivänä yhdyttänyt Tournelle'n sillalla, laittamassa sylkemällä renkaita veteen.
Porthos arveli tuommoisen toimen osoittavan ajattelevaa ja mietiskelevää luonnetta ja oli ottanut hänet ilman muuta suositusta. Porthoksen pulska ulkonäkö, hän näet luuli joutuneensa tämän palvelukseen, oli viehättänyt Planchet'ia – se oli pikardilaisen nimi, – mutta hän näki hieman pettyneensä, havaitessaan paikkansa olevan toisen, Mousqueton-nimisen ammattiveljen hallussa, ja Porthoksen selittäessä, ett'ei hänen taloutensa, vaikka suurikin, tarvinnut kahta palvelijaa, vaan oli hänen rupeaminen d'Artagnan'in palvelukseen. Mutta kun hän oli apuina isäntänsä pitämissä päivällisissä ja näki tämän maksaessaan vetävän kourallisen kultaa taskustaan, luuli hän saavuttaneen onnensa ja kiitti taivasta, että hän oli joutunut tuommoisen Kroisoksen käsiin; hän jäi siihen uskoon vielä perästä ateriankin, jonka jätteillä hän korvasi pitkät paastonsa. Mutta kun Planchet iltaisilla laittoi vuodetta herrallensa haihtuivat hänen tuulentupansa. Vuode oli ainoa mitä olikaan tässä huoneuksessa, joka sisälsi esihuoneen ja makuukammion. Planchet makasi esihuoneessa peitteellä, joka otettiin d'Artagnan'in vuoteesta ja d'Artagnan sai siten olla ilman.
Athoksella puolestaan oli palvelija, jonka hän oli harjoittanut palvelukseensa aivan omituisella tavalla ja jonka nimi oli Grimaud. Hän oli peräti hiljainen, tuo arvoisa herra. Me puhumme tietysti Athoksesta. Niinä viitenä tai kuutena vuotena, jonka hän oli elänyt mitä läheisimmässä ystävyyden suhteessa toveriensa Porthoksen ja Aramiksen kanssa, muistivat he nähneensä hänen usein hymyilleen; mutta he eivät olleet koskaan kuulleet hänen nauravan. Hänen puheensa oli lyhyttä ja painokasta, se ilmoitti aina mitä hän halusi sanoa, vaan ei yhtään enempää: siinä ei ollut mitään korusanoja, lisäyksiä tai liioituksia. Hänen sanansa kulkivat kohti asiaa, syrjähtämättä.
Vaikka Athos oli tuskin kolmenkymmenen ikäinen ja hänellä oli omanansa sekä kauneus että äly, ei kukaan tiennyt hänellä olevan lemmittyä. Ei hän koskaan puhunut naisista. Tosin ei hän kieltänyt muiden puhumasta hänelle niistä, mutta helposti saattoi havaita tämänlaatuisen keskustelun, johon hän viskasi sanan silloin toisen tällöin, katkerasti ja surumielisesti, olevan hänelle kokonaan vastenmielistä. Hänen tyynimielisyytensä, jörömäisyytensä ja äänettömyytensä tekivät hänet melkein vanhukseksi; päästäkseen poikkeamasta näistä tavoistaan, hän oli totuttanut
