teen ilman lupauksitta ja omantuntoni vaatimuksesta kaikki millä voin hyödyttää kuningasta ja kuningatarta, sanoi d'Artagnan; käyttäkää siis minua kuni ystävää ainakin.
– Mutta mihinkäs saatte minut siksi aikaa?
– Eikö teillä ole ketään, jonka luota herra de la Porte voisi tulla teitä noutamaan?
– Ei, minä en tahdo luottaa kehenkään.
– Malttakaas, sanoi d'Artagnan; me olemme Athoksen portilla; niin, tässä se on.
– Kuka on Athos?
– Eräs minun ystäviäni.
– Vaan jos hän on kotona ja näkee minut?
– Hän ei ole kotona, ja minä otan avaimen mukaani sittenkuin olen saattanut teidät hänen asuntoonsa.
– Vaan jos hän tulee kotiin?
– Hän ei tule; muutoin, hänelle ilmoitetaan, että minä olen tuonut muassani naisen, joka on hänen huoneessansa.
– Vaan minä joudun sangen sopimattomaan asemaan, ymmärrättehän.
– Mitä se haittaa; ei teitä tunne kukaan; muutoin, me olemme nyt sellaisessa tilassa, ett'ei kaikkia sopivaisuuksia auta katsominen.
– Mennään siis ystävänne luokse. Missä asuu hän.
– Férou-kadun varrella, pari askelta tästä.
– Menkäämme siis.
Ja molemmat läksivät yhdessä sinne päin. Niinkuin d'Artagnan oli arvannut, ei Athos ollut kotona; hän otti avaimen, joka oli tapa jättää hänen haltuunsa, koska hän oli talon ystävä, nousi portaita ylös ja vei rouva Bonacieux'in siihen pieneen huoneesen, josta jo olemme kertoneet.
– Olkaa nyt kuin kotonanne, sanoi hän; mutta kuulkaas, sulkekaa ovi sisäpuolelta, elkääkä avatko, ell'ette kuule kolmea tämmöistä naputusta: malttakaas; ja nyt löi hän ovelle kolme kertaa, kahdesti perättäin ja melkoisen kovasti, kolmannen vähän myöhempään ja hiljemmin.
– Hyvä, sanoi rouva Bonacieux, nyt tulee minun vuoroni antaa teille ohjeeni.
– Minä olen valmis kuulemaan.
– Menkää Louvreen sille portille joka on l'Échelle'n kadun puolella ja kysykää Germain'ia.
– Hyvä. Entäs sitten?
– Hän kysyy, mitä teillä on asiaa ja silloin vastaatte siihen sanat: Tours ja Bruxelles. Kohta tekee hän käskynne mukaan.
– Ja mitä minä käsken?
– Mennä noutamaan herra de la Porte'a, kuningattaren kamaripalvelijaa.
– Ja kun hän menee noutamaan ja kun herra de la Porte tulee?
– Lähetätte hänet tänne luokseni.
– Hyv' on, mutta missä ja kuinka saan teitä sittemmin nähdä?
– Pidättekö sitten niin suurta lukua nähdä minua?
– Tietysti.
– No niin! jättäkää se minun huolekseni ja olkaa rauhassa.
– Luotan sanaanne.
– Saatte luottaa.
D'Artagnan heitti jäähyväiset rouva Bonacieux'ille, luoden häneen hellimmän silmäyksen millä suinkin voi ympäröidä pientä viehättävää olemusta, ja kun hän laskeutui alas portaita, kuuli hän oven suljettavan ja avaimen väännettävän kahteen kertaan. Parissa hyppäyksessä oli hän Louvressa; hänen tullessaan l'Échelle'n portille, löi kello kymmenen. Kaikki ne seikat, mitä nyt olemme kertoneet, olivat tapahtuneet puolessa tunnissa.
Kaikki kävi niinkuin rouva Bonacieux oli ennakolta kertonut. Lunnassanan kuultuansa kumarsi Germain; kymmenen minuutin kuluttua oli de la Porte vahtihuoneessa; parilla sanalla kertoi d'Artagnan hänelle koko asiain tilan ja ilmoitti, missä rouva Bonacieux oli. De la Porte otti kahteen kertaan selvän osoitteesta ja lähti sitten juoksujalassa menemään. Mutta tuskin oli hän ehtinyt kymmentä askelta, kun hän kääntyi takaisin.
– Nuori mies, sanoi hän d'Artagnan'ille, yksi neuvo.
– Mikä?
– Teillä saattaa olla ikävyyksiä niistä seikoista, mitä nyt on tapahtunut.
– Luuletteko niin?
– Luulen.
– Onko teillä ketään ystävää, jonka kello jääpyy?
– Kuinka niin?
– Menkää häntä tapaamaan, saadaksenne hänet tarvittaissa todistamaan olleenne hänen luonansa kello puoli yhdeksän aikaan. Oikeudenkäynnissä nimitetään semmoista sanalla "alibi", joka on niin paljon kuin: henkilön oleminen toisessa paikassa kuin missä rikos, josta häntä syytetään, on tapahtunut.
D'Artagnan katsoi neuvon viisaaksi; hän kiiruhti aika hamppua herra de Tréville'n luokse; mutta sen sijaan että olisi mennyt vastaanottohuoneesen niinkuin kaikki muut, pyysi hän päästä suoraan herra de Tréville'n sisähuoneesen. Kun d'Artagnan oli hotellin jokapäiväisiä käypäläisiä, ei hänen pyyntönsä kohdannut mitään vastusta; ja herra de Tréville'lle mentiin ilmoittamaan, että hänen nuori maamiehensä, jolla oli jotakin tärkeätä hänelle sanottavana, anoi erityistä puheillepääsyä. Viiden minuutin kuluttua tuli herra de Tréville ja kysyi d'Artagnan'ilta, mikä asia oli saattanut häntä tulemaan hänen luoksensa näin myöhäisellä hetkellä.
– Anteeksi, herra! sanoi d'Artagnan, joka oli käyttänyt hyväksensä sitä lyhyttä hetkeä, minkä hän oli ollut yksinään huoneessa, ja kääntänyt seinäkellon viisarin kolme neljännestä taaksepäin; minä ajattelin, että koska kello ei vielä ollut kuin kaksikymmentä viisi minuuttia yli yhdeksän, minulla olisi vielä aikaa käydä puheillanne.
– Kaksikymmentä viisi minuuttia yli yhdeksän! huudahti herra de Tréville katsahtaen kelloon; mutta se on mahdotonta!
– Katsokaahan toki, herra, sanoi d'Artagnan, on kuin onkin.
– Aivan oikein, sanoi herra de Tréville, luulin sen jo olevan enemmän. Mutta mitäs teillä nyt on asiaa?
Silloin d'Artagnan lateli herra de Tréville'lle pitkän historian kuningattaresta. Hän toi esille mitä hän pelkäsi kuningattaren suhteen; hän kertoi, mitä hän oli kuullut puhuttavan kardinaalin aikeista Buckingham'ia vastaan, ja kaiken tuon teki hän niin levollisesti ja vakaasti, ett'ei herra de Tréville havainnut siinä mitään juonta, sitä vähemmin, koska hän itsekkin oli huomannut jotakin outoa kardinaalin, kuninkaan ja kuningattaren keskinäisessä suhteessa.
Kun kello löi kymmenen, jätti d'Artagnan herra de Tréville'n, joka kiitteli häntä tiedonannoista, kehoitti häntä vast'edeskin palvelemaan kaikesta sydämmestään kuningasta ja kuningatarta, ja meni vastaanottohuoneesen. Mutta portaiden juurella muisti d'Artagnan unhottaneen keppinsä; mitäs, hän palasi nopeasti takaisin sisähuoneesen, käänsi viisarin
