style="font-size:15px;"> Käytyänsä herra de Tréville'n luona, lähti d'Artagnan mietteissään kulkemaan kiertoteitä kotiinsa.
Mitä ajatteli d'Artagnan poiketessaan noin tieltänsä ja katsellessaan taivaan tähtiä milloin huoaten, milloin hymyillen!
Hän ajatteli rouva Bonacieux'iä. Muskettisoturin oppilaalle oli tuo nuori nainen melkein hänen haaveksittu ihanteensa. Kauneus, salaperäisyys, osallisuus melkein kaikkiin hovin salaisuuksiin painoi hänen suloisiin piirteihinsä soman vakavuuden, mutta samalla saattoi hänestä epäillä, ettei hän ollut vallan tunteetonkaan, ominaisuus, jolla on vastustamaton viehätysvoima rakastajan-alkuihin; siihen lisäksi oli d'Artagnan pelastanut hänet noiden hirviöiden käsistä, jotka tahtoivat häntä riistää ja raastaa, ja tuo tärkeä palvelus oli synnyttänyt heidän välillensä sen lajin kiitollisuuden tunteita, joka niin helposti saapi hellemmänkin luonteen.
D'Artagnan näki jo, – niin nopeasti unelmat liitävät mielikuvituksen siivillä! – luonansa tuon nuoren naisen lähettilään, tuomassa hänelle lemmenkohtausta koskevaa kirjettä, kultavitjoja tai jalokiviä. Olemme jo maininneet, että nuoret ylimyssukuiset kainostumatta ottivat vastaan kuninkaalta rahaa; lisätkäämme että sinä siveellisen velttouden aikana ei heillä ollut enempää häpyä lemmittyjänsäkään kohtaan ja että nuo lahjoittivat heille varsin kalliita ja pysyväisiä muistoja, ikäänkuin olisivat koettaneet korvata tunteittensa löyhyyttä lahjojensa lujuudella.
Punastumatta silloin raivattiin tiensä elämän mukavuuksiin naisten avulla. Ne naiset, jotka olivat ainoastaan kauniita, antoivat kauneutensa, ja siitäpä epäilemättä johtuukin sananparsi, että kaunein tyttö maailmassa ei voi lahjoittaa muuta kuin mitä hänellä on. Ne, jotka olivat rikkaita, antoivat siihen lisäksi osan rahoistansa, ja voisipa mainita hyvän joukon tämän aikakauden sankareita, jotka eivät olisi voittaneet ensin kannuksiansa ja sitten tappeluitansa ilman sitä paksua kukkaroa, jonka heidän lemmittynsä sijoitti heidän satulaansa.
D'Artagnan'illa ei ollut mitään; maalais-kainous, tuo ohut kiille, tuo päivänikäinen kukka, tuo persikan nukka, oli kokonaan haihtunut siihen vähemmän puhdasoppisten neuvojen tuuleen, joita nuo kolme muskettisoturia olivat nuorelle ystävällensä antaneet. D'Artagnan, seuraten ajan omituista tapaa, piti Pariisia sotakenttänä, eikä sen huonompana kuin Flanderiakaan: siellä espanjalainen, täällä nainen. Kumpaisessakin paikassa vihollinen kukistettavana, palovero kiskottavana.
Mutta lausukaamme, että tällä hetkellä vallitsi d'Artagnan'ia jalompi tunne kuin omanvoiton pyynti. Kauppias oli sanonut olevansa rikas; nuori mies arvasi, että semmoisen nahjuksen kuin Bonacieux'in perheessä vaimo se kaiketi raha-arkun avainta hallitsi. Mutta kaikella tuolla ei ollut mitään vaikutusta siihen tunteesen, jonka rouva Bonacieux'in näkeminen oli herättänyt, ja omanvoiton pyynti oli jäänyt melkein vieraaksi sille syttyvälle rakkaudelle, jonka tuo näkeminen oli synnyttänyt. Me sanomme "melkein", sillä ajatus, että nuori, kaunis, suloinen, terävä-älyinen nainen samalla on myöskin rikas, ei suinkaan heikonna syttyvää rakkautta, vaan päinvastoin vahvistaa sitä.
Varallisuus synnyttää koko joukon suurellisen elämän huolia ja oikkuja, jotka hyvin soveltuvat kauneudelle. Valkoinen ja hieno sukka, silkkihame, pitsikaulus, soma kenkä jalkaan, aistikas nauha päähän, nuo kaikki eivät tee rumaa naista kauniiksi, vaan tekevät kauniin naisen ihanaksi, puhumattakaan käsistä, jotka voittavat kaikesta tuosta; käsien, varsinkin naisten, on tarvis olla joutilaina, ollakseen kauniit.
D'Artagnan, niinkuin lukija jo varsin hyvin tietää, koska emme oli peitelleet hänen varallisuutensa tilaa, ei ollut suinkaan mikään miljoonamies; hän toivoi kyllä kerta siksi tulevansa, mutta aika, jonka hän oli määrännyt tähän onnen tilaan joutuaksensa, oli melkoisen kaukana. Sillä välin, mikä tuska, nähdä nainen, jonka tahtoisi halajavan noita tuhansia mitättömyyksiä, joista naiset luovat onnellisuutensa, eikä voida antaa hänelle noita tuhansia mitättömyyksiä! Kun nainen on rikas, vaan rakastaja ei, hankkii hän ainakin itse, mitä rakastaja ei kykene hänelle tarjoomaan; ja vaikka tavallisuutta myöten vaimon huvit lähtevät miehen kukkarosta, on harvinaista, että mies niistä saa kiitoksen kantaa.
D'Artagnan, valmis mitä hellimmäksi rakastajaksi, oli toistaiseksi ainakin sangen harras ystävä. Keskellä rakkaustuumiansa kauppiaan rouvaa kohtaan ei hän kumminkaan unhottanut omia tovereitansa. Kaunis rouva Bonacieux oli vaimo, jota saattoi kävelyttää Saint-Denis'in kentällä tai Saint-Germain'in torilla Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen seurassa, joille d'Artagnan oli ylpeä osoittamaan moista valloitusta. Ja kun on kauvan kävelty, tulee nälkä; d'Artagnan oli sen joku aika takaperin saanut huomata; silloin mentäisiin tuommoisille somille pikku päivällisille, joissa kosketetaan toisella puolen ystävän kättä, toisella lemmityn jalkaa. Ja vihdoin ahtaina hetkinä, hädän aikoina, olisi d'Artagnan ystäviensä pelastajana.
Entäs herra Bonacieux, jonka d'Artagnan oli työntänyt poliisien kouriin, julkisesti kieltäen hänet, vaan hiljaisuudessa luvaten hänet pelastaa? Meidän on tunnustaminen lukijoillemme, että d'Artagnan ei ajatellut häntä rahtuakaan, tai jos ajatteli, ajatteli hän korkeintaan, että Bonacieux'in oli hyvä olla missä hän oli, olipa hän sitten missä tahansa. Rakkaus on itsekkäin kaikista kiihkoista.
Mutta lukijamme olkoot huoleti: jos d'Artagnan unhottikin tai näytti unhottaneen isäntänsä, emme me häntä unhota, ja me tiedämme missä hän onkin. Vaan tällä kertaa tehkäämme samoin kuin tuo rakastunut gaskonjalainen. Mitä kelpo kauppiaasen muutoin tulee, kyllä me palaamme häneen myöhemmin.
Uneksien tulevaisista lempiseikoistansa, puhellen niistä yölle, hymyillen tähdille, joutui d'Artagnan kulkemaan Cherche-Midi'n, eli niinkuin sitä siihen aikaan nimitettiin, Chasse-Midi'n katua. Kun hän oli Aramiksen asunnon tienoilla, pisti hänelle päähän, mennä käymään ystävänsä luona antamassa muutamia selityksiä siihen, minkä vuoksi hän oli lähettänyt Planchet'in kutsumaan häntä paikalla tulemaan rotanliukkuun. Jos Aramis vaan oli ollut kotona silloinkuin Planchet tuli sinne, oli hän aivan varmaan kiiruhtanut Fossoyeurs'in kadulle, ja kun hän ei siellä tavannut ketään muita kuin mahdollisesti molemmat toverinsa, eivät he kukaan, yhtä vähän toinen kuin toinenkaan, voineet tietää, mitä kaikki tuo merkitsi. Tuo sekasotku vaatii siis selityksen, virkkoi d'Artagnan aivan kuuluvasti.
Vaan hiljakseen mietti hän, että samalla saisi hän tilaisuuden puhua kauniista pienestä rouva Bonacieux'istä, jota hänen mielensä, ell'ei sydämmensä, oli jo vallan täynnä. Ensimäiseltä rakkaudelta ei muutoin pidä pyytääkkään vaitioloa. Ensimäisen rakkauden mukana on niin suuri ilo, että sen täytyy päästä vuotamaan, muuten se tukehduttaa.
Pariisi oli jo kaksi tuntia ollut pimeänä ja kadut alkoivat jo olla autioina. Kello löi yksitoista kaikissa Saint-Germain'in esikaupungin torneissa; ilma oli suloinen. D'Artagnan noudatti erästä sivukatua, joka kulki samaa kohtaa, missä nyt Assas'in katu, ja hän hengitti sulohajuisia tuoksuja, joita tuulenhenki toi Vaugirard'in kadulta ja joita lähettivät rehevät, iltakasteesta ja yötuulesta tuoreet puutarhat. Kauvempaa kuului, kumminkin tiheiden ikkunaluukkujen himmentäminä, juomalauluja yksinäisistä kapakoista kedolta. Tultuansa kadun päähän, kääntyi d'Artagnan vasemmalle. Talo, jossa Aramis asui, oli Cassette'n ja Servandoni'n kadun välillä.
D'Artagnan oli juuri jättänyt Cassette'n kadun, ja eroitti jo ystävänsä talon portin; tätä taloa suojasivat tuuheat sykomoorit ja klematiitit, jotka muodostuivat laajaksi katokseksi sen päälle. Lähestyissänsä taloa, huomasi hän jonkun varjontapaisen tulevan Servandoni'n kadulta. Tuo joku oli mantteliin kääriytynyt ja d'Artagnan luuli sitä ensin mieheksi; vaan vartalon pienuus, epävakainen käynti ja tapaileva askel ilmaisi hänelle, että se olikin nainen. Siihen lisäksi tuo nainen, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein selvillä siitä talosta, jota hän haki, loi hän silmänsä ylös, tunteaksensa sitä, seisahteli, kääntyi takaisin ja palasi taas.
– Menisinköhän
