sanon ja uudistan sen vielä kolmannen kerran, talo on sama, jossa ystäväni asuu ja se ystävä on Aramis.
– Kaikki tuo selkenee vast'edes, mutisi nuori nainen; mutta, hyvä herra, vaietkaa nyt.
– Jos te voisitte katsella minun avonaiseen sydämmeeni, sanoi d'Artagnan, saisitte lukea siellä niin paljon uteliaisuutta, että teille tulisi minua sääli, ja niin paljon rakkautta, että te kohta paikalla tyydyttäisitte uteliaisuuteni. Teillä ei ole mitään peljättävää niiltä, jotka teitä rakastavat.
– Te puhutte sangen pian rakkaudesta, hyvä herra! sanoi nuori nainen päätänsä pudistellen.
– Se tapahtuu sen vuoksi, että rakkaus syttyi minuun pian ja ensimäistä kertaa, enkä ole vielä kahdenkymmenen vuotias.
Nuori nainen silmäili häntä salaa.
– Kuulkaapas, minä olen jälillä, sanoi d'Artagnan. Siitä on nyt kolme kuukautta, kun olin vähältä joutua kaksintaisteluun Aramiksen kanssa samannäköisen nenäliinan vuoksi, kuin mitä te näytitte tuolle Aramiksen luona olevalle naiselle, nenäliinan, joka oli merkitty samalla tavoin, siitä olen varma.
– Herra, virkkoi nuori nainen, te väsytätte minut tutkisteluillanne.
– Mutta te, varova rouva, ajatelkaas, jos teidät olisi otettu kiini nenäliinoinenne ja tuo liinanen olisi teiltä anastettu, silloinhan olisitte jääneet pulaan.
– Miksi niin, nimikirjaimet ovat samat kuin minun: C. B., Constance Bonacieux.
– Tai Camille Bois-Tracy.
– Vaietkaa, herra, vielä kerran vaietkaa! Koska teitä eivät pidätä ne vaarat, jotka minua uhkaavat, ajatelkaa niitä vaaroja, jotka teitä itseänne uhkaavat.
– Minuako?
– Niin, teitä juuri. Te olette vaarassa joutua kiini, te olette vaarassa menettää henkenne siitä, että tunnette minut.
– Silloin en jätäkkään teitä enää.
– Herra, virkkoi nuori nainen rukoillen ja kätensä yhteen liittäen, herra, taivaan nimessä, sotilaskunnianne nimessä, aatelisjalouden nimessä, erotkaa minusta, kuulkaas, kello lyö jo kaksitoista, aika, jolloin minua odotetaan, on tullut.
– Rouva hyvä, sanoi nuori mies kumartaen, en voi mitään kieltää, jota minulta tuolla tavoin anotaan; olkaa rauhassa, minä poistun.
– Mutta te ette seuraa minua, ettekä vakoile minua?
– Minä menen kotiini heti paikalla.
– Ah, minä tiesin, että olitte kunnon nuori mies! huudahti rouva Bonacieux, ojentaen hänelle kätensä ja laskien toisen kätensä vasten pientä, syvällä muurissa olevaa porttia.
D'Artagnan tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä innokkaasti.
– Ah, ennemmin olisin ollut teitä kokonaan näkemättä, huudahti d'Artagnan tuolla lapsellisella avomielisyydellä, jolle naiset usein panevat suuremman arvon kuin kohteliaisuuden korupuheille, koska se paljastaa sydämmen ajatukset ja osoittaa tunteen valloittaneen ymmärryksen.
– No niin, virkkoi rouva Bonacieux milt'ei hellästi ja puristi d'Artagnan'in kättä, joka ei vielä ollut päästänyt irti hänen kättänsä, no niin, minä en sano niinkuin te, vaan: mikä tänään menetetään, ei tarvitse olla ainaiseksi menetetty. Kukas tiesi, enkö kerran vapaaksi päästyäni tyydytä teidän uteliaisuuttanne?
– Ja annatteko saman lupauksen rakkaudelleni? huudahti d'Artagnan riemullisena.
– Oh, siinä suhteessa en sitoudu mihinkään, se riippuu niistä tunteista, joita taidatte minussa herättää.
– Siis tällä hetkellä, rouva…
– Tällä hetkellä, herra, olen joutunut vasta kiitollisuuteen asti.
– Ah, te olette liian viehättävä, sanoi d'Artagnan alakuloisena ja te käytätte väärin minun rakkauttani.
– En suinkaan, vaan minä käytän teidän jalomielisyyttänne, siinä kaikki. Mutta uskokaa pois, on muutamia, joita kelpaa odottaa.
– Oh, te saatatte minut mitä onnellisimmaksi! Elkää unhottako tätä iltaa, elkää unhottako tätä lupausta.
– Olkaa, huoleti, minä olen kaikki muistava paikallansa ja ajallansa. No niin, menkää siis, menkää taivaan nimessä! Minua odotettiin juuri puoliyön aikaan ja nyt olen myöhästynyt.
– Viisi minuuttia.
– Tosin; mutta muutamissa tapauksissa on viisi minuuttia viisi vuosisataa.
– Kun lemmitään.
– Niinpä niin! Kukas teille sanoo, ett'en minä ole asioissa rakastajan kanssa?
– Teitä odottaa mies? huudahti d'Artagnan, mies!
– Kas niin, nyt on kiista taas alkamaisillaan, sanoi rouva Bonacieux, hymyillen vähän kärsimättömän sekaisesti.
– Ei, ei, kyllä minä menen; minä luotan teihin, minä tahdon omistaa kaiken ansion ystävyydestäni, vaikka tämä ystävyys olisi tyhmyyttä. Hyvästi rouva, hyvästi!
Ja ikäänkuin hän olisi tuntenut olevansa voimaton irtautumaan tuosta kädestä, jota hän piteli, muutoin kuin tempaisemalla, syöksähti hän pois juoksujalassa, jonka jälkeen rouva Bonacieux, samoinkuin äsken, noppasi ikkunaan kolme kertaa hiljaa ja säännöllisesti; kun d'Artagnan oli ehtinyt kadun kulmaan, käännähti hän: portti oli auvennut ja sulkeutunut, kaunis kauppiaanrouva oli kadonnut.
D'Artagnan jatkoi matkaansa, hän oli antanut kunniasanansa, ett'ei vakoisi rouva Bonacieux'iä, ja vaikka tuon naisen henki olisi riippunut siitä paikasta, jonne hän nyt meni, tai siitä henkilöstä, joka häntä oli saattava, d'Artagnan olisi mennyt kotiinsa, koska hän oli sanonut sinne menevänsä. Viiden minuutin kuluttua oli hän Fossoyeurs'in kadun varrella.
– Athos parka, sanoi hän, hän ei tiedä mitä kaikki tämä merkitsee. Hän on kaiketi nukkunut odottaissaan minua, tai on hän palannut kotiinsa ja sinne tultuansa saanut tietää erään naisen käyneen siellä. Nainen Athoksen luona! Mutta mitäs siitä, jatkoi d'Artagnan, olihan nainen Aramiksenkin luona. Tämä kaikki on kovin outoa ja olenpa varsin utelias tietämään, kuinka tämä päättyy.
– Huonosti, herra, huonosti, vastasi ääni, jonka nuori mies tunsi Planchet'in ääneksi: sillä puhuen vallan kuultavasti, niinkuin mietteissään olevien on tapa, oli hän joutunut siihen porraskäytävään, joka vei hänen huoneesensa.
– Kuinka, huonostikko? mitä sinä heittiö sillä tarkoitat? kysyi d'Artagnan, mitä siis on tapahtunut?
– Kaikellaisia onnettomuuksia.
– Mitä?
– Ensinkin on herra Athos otettu kiini.
– Otettu kiini! Athos! kiini! minkätähden?
– Hänet löydettiin teidän luonanne ja luultiin teiksi.
