nuori nainen liikkui yhä eteenpäin, lukien taloja ja ikkunoita. Se ei muutoin ollut mikään vaikea ja pitkällinen lasku. Sillä osalla katua oli vaan kolme hotellia ja kaksi ikkunaa kadulle päin; toinen oli eräässä rakennuksessa, joka oli samassa suunnassa sen talon kanssa, missä Aramis asui, toinen oli itse Aramiksen ikkuna.
– Peijakas, mutisi itsekseen d'Artagnan, jolle jumaluusopin tohtorin sisarentytär muistui mieleen; peijakas sentään, eipä olisi hullumpaa, jos tuo myöhästynyt kyyhkynen hakisi ystävämme Aramiksen asuntoa. Mutta, sieluni kautta, siltä se aivan näyttää. Ahaa, sinä Aramis veikkonen, tällä kertaa otetaan asia selville.
Ja d'Artagnan teki itsensä niin kaitaiseksi kuin suinkin saattoi, vetäytyi kadun pimeimpään syrjään, erään kivipenkin viereen.
Nuori nainen jatkoi kulkuansa, nuori, sillä paitsi tuota kevyttä käyntiänsä, joka hänet jo oli ilmaissut, antoi hän kuulua pienen yskäyksen, joka ilmoitti hänellä olevan mitä tuoreimman äänen. D'Artagnan arveli tuon yskäyksen olevan merkin.
Sillä välin, lieneekö, sitten tuohon yskäykseen tullut samallainen vastaus, joka poisti öisen vaeltajan epätietoisuuden, vai lieneekö hän ilman tuota vierasta apua havainnut päässeensä oikeille perille, hän lähestyi päättävästi Aramiksen ikkunaa ja löi siihen kolme yhdenlaista kertaa koukistetulla sormellansa.
– Aivan oikein, Aramiksen luokse, mutisi d'Artagnan. Ahaa, herra tekopyhä! Nytpä yhdytän sinut jumaluusopillisissa tutkimuksissasi!
Kolme naputusta oli tuskin lyöty, kun sisäluukku avautui, ja valo näkyi ikkunalasin lävitse.
– Ahaa, tuumaili kuuntelija, ei ovista vaan ikkunoista, tulo oli siis odotettu. Hyvä, ikkuna kaiketi aukenee ja nainen kiipeää siitä sisään. Hyvä juttu!
Mutta d'Artagnan'in suureksi kummastukseksi ikkuna pysyi kiinni. Sitten valo, joka oli välähtänyt, katosi ja kaikki oli taas pimeätä.
D'Artagnan ajatteli, ett'ei semmoista voinut kestää kauvan, ja pinnisti yhä silmiänsä ja korviansa näkemään ja kuulemaan.
Hän oli oikeassa: muutamien sekuntien perästä kuului kaksi kevyttä nappausta sisäpuolelta.
Nuori nainen vastasi kadun puolelta samanlaisella nappauksella ja nyt aukeni ikkuna puoliksi.
Arvatkaahan, katseliko ja kuunteliko d'Artagnan uteliaasti.
Pahaksi onneksi oli valo siirretty toiseen huoneesen. Mutta nuoren miehen silmät olivat tottuneet pimeään. Muutoin gaskonjalaisten silmillä on, sen mukaan kuin vakuutetaan, sama ominaisuus kuin kissan silmillä, ne näkevät pimeässäkin.
D'Artagnan näki siis, että nuori nainen veti taskustansa valkoisen esineen, jonka hän levitti nopeasti ja joka silloin sai nenäliinan muodon. Hän näytti tuon levitetyn esineen kulmaa puhetoverillensa.
Tämä muistutti d'Artagnan'in mieleen sen liinasen, jonka hän oli löytänyt rouva Bonacieux'in jalkain juuresta, ja joka oli muistuttanut hänen mieleensä sen, minkä hän oli löytänyt Aramiksen jalkain juuresta.
Mitä hiisiä tuo liinanen sitten mahtoi merkitä?
Ollessaan missä oli, d'Artagnan ei voinut nähdä Aramiksen kasvoja, sillä nuori mies ei rahtuakaan epäillyt, että tuon ulkona-olevan naisen sisällä-oleva puhetoveri oli hänen ystävänsä Aramis; uteliaisuuspa kuitenkin voitti varovaisuuden ja, käyttäen sitä hetkistä, jolloin kumpaisenkin huomio näytti olevan kiintynyt liinaseen, lähti hän lymypaikastansa ja nopeasti kuin salama, vaan varoen askeltensa kuulumista, kiidähti hän erääsen muurin kulmaukseen, josta hän saattoi luoda silmänsä kokonaan Aramiksen huoneen sisään.
Päästyänsä paikkaansa, d'Artagnan oli vähällä huudahtaa hämmästyksestä: tuon öisen käypäläisen puhetoveri ei ollutkaan Aramis, vaan nainen. D'Artagnan näki tosin kylliksi, tunteakseen hänet naiseksi vaatteuksesta, mutta hän ei voinut eroittaa hänen kasvojansa.
Samassa hetkessä sisällä oleva nainen veti toisen nenäliinan taskustansa ja vaihtoi sen siihen, mikä hänelle ulkoa oli näytetty. Sitten puhuttiin muutamia sanoja molempien naisten kesken. Vihdoin ikkunanluukku sulkeutui; ulkona oleva nainen kääntyi pois ikkunasta ja kulki neljän askeleen päässä d'Artagnan'in sivuitse, vetäen vaippansa huupan päänsä ylitse; mutta tämä varokeino oli liian myöhäinen, d'Artagnan oli jo tuntenut rouva Bonacieux'in.
Rouva Bonacieux! Jo silloinkuin hän oli vetänyt liinasen taskustaan, oli d'Artagnan'ille pälkähtänyt päähän epäluulo, että se oli hän; mutta kuinkas oli uskottavaa että rouva Bonacieux, joka oli lähettänyt noutamaan de la Porte'a saattamaan häntä Louvreen, vaelteli nyt Pariisin katuja yksinään kello puoli kahdentoista aikaan yöllä, antautuneena toistamiseen ryöstettäväksi?
Siihen täytyi kaiketi olla varsin tärkeä syy; ja mitä tärkeätä syytä viidenkolmatta vuotisella naisella saattoi olla? Rakkaus.
Mutta itsensäkö vai jonkun toisen tähden hän antautui tuommoisiin vaaroihin? Näitä kysymyksiä teki itselleen nuori mies, jonka sydäntä luulevaisuuden mato jo kalvoi yhtä paljon kuin jos hän jo olisi ollut nimenomainen rakastaja.
Hänellä oli muutoin jälellä sangen yksinkertainen keino päästä selville rouva Bonacieux'in matkan menopaikasta: seurata häntä. Tämä keino oli niin yksinkertainen, että d'Artagnan käytti sitä aivan luonnon ja vaiston vaatimuksesta.
Mutta nähdessään nuoren miehen kohoavan muurin kulmauksesta kuni patsas ja kuullessaan askeleita takanansa, rouva Bonacieux huudahti ja lähti pakoon.
D'Artagnan jälestä juoksemaan. Hänen ei ollut vaikea saada kiini vaippaan kääriytynyttä naista. Hän saavutti hänet vähän matkan päässä sillä kadulla, jolle hän oli kääntynyt. Onneton nainen oli vallan uupunut, ei väsymyksestä vaan kauhistuksesta, ja kun d'Artagnan laski kätensä hänen olallensa, vaipui hän polvilleen, huudahtaen tukehtuneella äänellä:
– Tappakaa minut jos tahdotte, vaan tietää ette saa mitään.
D'Artagnan nosti hänet pystyyn, kietoen käsivartensa hänen vyötärönsä ympäri; mutta kun hän tunsi nostettavansa painosta, että hän oli menehtymäisillään, kiirehti hän rauhoittamaan häntä vakuuttamalla ystävyyttänsä. Nämä vakuutukset eivät olisi tehneet rouva Bonacieux'iin mitään vaikutusta; sillä tuommoisia vakuutuksia voidaan tehdä mitä pahimmassakin tarkoituksessa; vaan ääni oli kylliksi. Nuori nainen luuli tuntevansa tuon äänen soinnun: hän avasi silmänsä, loi ne tuohon mieheen, joka oli niin kovin häntä säikäyttänyt ja tuntiessaan d'Artagnan'in, huudahti hän ilosta.
– Oh! tekö se olette, tekö se olette! sanoi hän; kiitos, Jumalani!
– Niin, minä se olen, sanoi d'Artagnan, minä, jonka Jumala lähetti varjelemaan teitä.
– Siinäkö aikomuksessa te seurasitte minua? kysyi nuori nainen kiekailevasti hymyillen, hänen leikillinen luonteensa sai vallan ja koko pelko haihtui siinä tuokiossa, jolloin hän tunsi ystäväksensä mitä hän oli luullut viholliseksensa.
– En, sanoi d'Artagnan, en, täytyy minun tunnustaa; sattuma saattoi minut teidän tiellenne; minä näin naisen naputtavan erään ystäväni ikkunaan…
– Erään ystävänne? keskeytti rouva Bonacieux.
– Epäilemättä; Aramis on parhaimpia ystäviäni.
– Aramis, kuka se on?
– Mitä
