anteeksi, herra; olisitteko te…
– Mylord herttua Buckingham, sanoi rouva Bonacieux matalalla äänellä; ja nyt voitte syöstä meidät kaikki turmioon.
– Mylord, rouva, anteeksi, sata kertaa anteeksi; mutta minä rakastin, mylord, ja olin luulevainen; te tiedätte, mylord, mitä rakastaminen on; suokaa minulle anteeksi ja sanokaa minulle, kuinka voin antaa henkeni Teidän armonne edestä.
– Te olette uljas nuori mies, sanoi Buckingham, ojentaen d'Artagnan'ille kätensä, jota tämä puristi kunnioittavasti; te tarjootte minulle palvelustanne, minä otan tarjouksen vastaan; seuratkaa meitä kahdenkymmenen askeleen päässä Louvreen saakka; ja jos joku meitä vakoilee, tappakaa hänet!
D'Artagnan sijoitti paljaan miekan kainaloonsa, antoi rouva Bonacieux'in ja herttua Buckingham'in astua kaksikymmentä askelta ja seurasi heitä sitten, valmiina täyttämään sananmukaisesti Kaarlo I: n ylevän ja komean ministerin määräyksiä.
Vaan onneksi ei nuorelle seidille sattunut mitään tilaisuutta osoittamaan herttualle todistusta ystävyydestänsä, ja nuori nainen ja kaunis muskettisoturi menivät Louvreen l'Échellen portista, kohtaamatta mitään häiriötä.
D'Artagnan taas, hän meni suoraa päätä Pomme-de-Pin'in ravintolaan, jossa hän löysi Porthoksen ja Aramiksen jo odottamassa häntä.
Mutta antamatta heille muita selityksiä vaivoista, joita hän oli heille saattanut, sanoi hän vaan, että hän oli yksinään suorittanut sen toimen, johon hän oli luullut tarvitsevansa heidän apuansa.
Ja nyt, kun kertomuksemme on vetänyt meidät mukaansa, jättäkäämme kolme ystäväämme menemään kukin kotiinsa, ja seuratkaamme herttua Buckingham'ia ja hänen opastansa Louvren sokkeloihin.
XII.
Georges Villiers, Buckingham'in herttua
Rouva Bonacieux ja herttua pääsivät Louvreen ilman haittoja; rouva Bonacieux tunnettiin olevan kuningattaren palveluksessa; herttualla oli herra de Tréville'n muskettisoturin puku, ja herra de Tréville oli, niinkuin jo sanoimme, tänä iltana vahdissa. Muutoin Germain oli kuningattaren puolella ja jos jotakin olisi tapahtunut, rouva Bonacieux olisi joutunut syylliseksi muka rakastajansa kuljettamisesta Louvreen, siinä kaikki: hän oli ottanut rikoksen niskoillensa; hänen maineensa olisi tosin mennyt, mutta mitä arvoa suuren maailman silmissä oli pienen kauppiaanrouvan maineella?
Kerta päästyänsä hovin sisälle, herttua ja nuori nainen kulkivat muurin vierustaa noin parikymmentä askelta; kun se matka oli kuljettu, rouva Bonacieux sysäsi erästä pientä takaovea, joka oli päivillä auki, vaan öiksi tavallisesti suljettiin; ovi antoi mukaa; molemmat vaeltajat kävivät sisään ja joutuivat nyt pilkkopimeään, vaan rouva Bonacieux tunsi kaikki sopet ja solukat tässä osassa Louvrea, joka oli hovin palvelusväen huostassa. Hän sulki oven jälkeensä, otti herttuaa kädestä, astui haparoiden muutamia askelia, tapasi käsipuun, etsi jalallansa porrasastimen ja alkoi nousta portaita: herttua luki kaksi kerrosta. Silloin kääntyi hän oikealle, kulki pitkää käytävää, laskeutui yhden kerroksen, astui vielä muutamia askeleita, pisti avaimen erääsen lukkoon, aukasi oven ja työnsi herttuan huoneesen, jota valaisi ainoastaan yölamppu, ja sanoi: "Jääkää tähän, mylord herttua, tullaan kohta." Sitten meni hän ulos samasta ovesta, sulki sen lukkoon, niin että herttua oli aivan sananmukaisesti vankina.
Mutta vaikka herttua oli vallan yksinään, ei hän, se meidän tulee sanoa, tuntenut pelkoa silmänräpäystäkään: eräs hänen luonteensa huomattavimpia puolia oli seikkailun halu ja taipumus romaanimaisuuteen. Peloton, rohkea ja yritteliäs kun hän oli, tämä ei ollut ensi kertaa, jolloin hän oli henkensä kaupalla tällaisissa yrityksissä; hän oli saanut tietää, että tuo Itävallan Annan sepitetty kutsumus, jota noudattaen hän oli Pariisiin tullut, oli ansa, ja, sen sijaan että olisi palannut Englantiin, hän oli käyttänyt väärin sitä asemaa, mihin hän oli asetettu ja antanut vakuuttaa kuningattarelle, ett'ei hän lähtisi pois, kohtaamatta häntä. Alussa oli kuningatar jyrkästi kieltänyt, vaan sitten oli hän peljännyt että herttua suutuksissaan tekisi jonkun hullutuksen. Jo oli hän päättänyt ottaa hänet vastaan, pyytääksensä häntä lähtemään kohta paikalla, kun juuri samana päätöksen iltana rouva Bonacieux, jonka toimeksi oli jätetty herttuan etsiminen ja Louvreen tuominen, oli salaa anastettu pois. Kahteen päivään ei ensinkään tiedetty mihin hän oli joutunut, ja kaikki näytti menneen myttyyn. Vaan kun rouva Bonacieux kerta pääsi irti ja yhteyteen de la Porte'n kanssa, olivat asiat päässeet taas oikealle radallensa ja hän oli nyt juuri täyttänyt sen vaarallisen toimen, joka ilman hänen kiinijoutumistaan olisi jo kolme päivää aikaisemmin tullut täytetyksi.
Buckingham, jäätyänsä yksin, meni katsomaan peiliin. Muskettilaispuku sopi hänelle vallan mainiosti.
Kolmenkymmenen viiden vuotiaana, niinkuin hän silloin oli, nimitettiin häntä täydellä syyllä Ranskan ja Englannin kauneimmaksi ja pulskimmaksi naisten sankariksi.
Kahden kuninkaan suosikkina, miljoonien omistajana, ylivaltijaana kuningaskunnassa, jota hän mielensä jälkeen myllisteli ja oikkunsa mukaan tyynnytteli, Georges Villiers, Buckingham'in herttua, oli saavuttanut tuon sadunomaisen aseman, joka vuosisatojen vieriessä täyttää jälkimaailman hämmästyksellä.
Niinpä menikin hän, itseensä luottavana, vallastansa vakuutettuna, varmana siitä, että ne lait, jotka muita ihmisiä hallitsevat, eivät häneen pysty, kohden sitä päämäärää, jonka hän oli itsellensä asettanut, vaikka se päämäärä olisi ollut niin korkealla ja niin häikäisevän kirkas, että muille olisi ollut sula hullutus luoda silmiänsäkään siihen. Sillä tavoinpa hänen oli onnistunut useita kertoja lähestyä kaunista ja ylpeätä Itävallan Annaa ja loistonsa voimalla rakastuttaa hänet itseensä.
Georges Villiers kävi siis, niinkuin sanoimme, peilin eteen, asetteli kauniit vaaleat suortuvansa kiharoihin, jotka hatun painosta olivat joutuneet masennuksiin, väänsi viiksensä kuntoon, ja ilosta pamppailevalla sydämmellä, onnellisena ja ylpeänä sen hetken lähestymisestä, jota hän niin kauvan oli halunnut, hymyili hän itselleen ylpeydestä ja toivosta,
Samassa tuokiossa seinään kätketty salaovi aukeni ja eräs nainen tuli näkyviin. Buckingham huomasi tuon ilmauksen peilistä; hän huudahti – se oli kuningatar!
Itävallan Anna oli silloin kuuden tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, toisin sanoen, hän oli kauneutensa kukoistuksessa.
Hänen käyntinsä oli kuningattaren tai jumalattaren; hänen silmänsä, jotka säihkyivät smaragdin loistolla, olivat erinomaisen ihanat, ja olivat täynnä samalla suloa ja majesteetillisuutta.
Hänen suunsa oli pieni ja ruusunpunainen ja vaikka alahuuli pisti vähän ylähuulen edelle, mikä Itävallan suvun jäsenillä oli ominaista, oli tuo suu mitä suloisin hänen hymyillessään, vaan myöskin mitä ylenkatseellisin hänen halveksiessaan.
Hänen hipiönsä oli ylistetty hienoudestaan ja pehmeydestään, hänen kätensä ja käsivartensa olivat hämmästyttävän kauniit, ja kaikki sen ajan runoilijat lauloivat niitä verrattomiksi.
Hänen hiuksensa vihdoin, jotka, vaaleat nuoruudessaan, olivat muuttuneet kastanjanvärisiksi ja joita hän piti korkealle kammattuina ja vahvasti puuteroittuina, kehystivät ihmeteltävän somasti hänen muotoansa, jossa ankarinkaan arvostelija ei olisi voinut toivoa muuta kuin hieman vähemmän punaa eikä vaativaisinkaan kuvanveistäjä muuta kuin nenän hiukkasen hienopiirteisemmäksi.
Buckingham joutui hetkiseksi häikäistyksiin; ei koskaan ollut Itävallan Anna näyttänyt niin ihanalta keskellä noita tanssijaisia, juhlia, karuselleja, kuin hän näytti tällä hetkellä yksinkertaiseen satiinipukuun
