taas olivat niin hyväsydämisiä, että varoittivat minua, koska muka olin suuressa vaarassa, jos tuommoinen lause joutuisi viranomaisten korviin. Mutta minä tunsin vain yhden vaaran – sen, että olisin äidille tottelematon. Minussa oli vain yksi pelko – se, että saisin selkääni."
"Mitä sitten tapahtui?"
"Ah, madame, äitini toivo toteutui. Minä toin kotiin hiukan rahaa, ja isäni sai nähdä edes muutamaksi päiväksi lykkääntyvän sen kauhean muutoksen, joka häntä odotti: sairaalaan joutumisen."
Vanhemman vieraan piirteet kiristyivät, ja nuoremman silmiin tuli kyyneliä.
"Vaikka tämä inhottava ammatti tuotti isälle hiukan lievitystä, nousi mieleni sitä vastaan lopulta kapinaan. Eräänä päivänä en enää juossut ohikulkijani perässä vaivaamassa heitä tavallisella lauseellani, vaan istuuduin kadunkulmaan suojakiven juurelle, pysyen siinä osan päivää kuin menehtyneenä. Illalla palasin kotiin tyhjin käsin. Äiti löi minua niin, että seuraavana päivänä makasin sairaana. Silloin olivat isältäni kaikki keinot lopussa, ja hänet täytyi viedä Hôtel Dieuhön, jossa hän kuoli."
"Kauhea kertomus!" mutisivat molemmat vieraat.
"Mitä sitten teitte, kun isänne oli kuollut?" kysyi nuorempi nainen.
"Jumala armahti minua. Kun isä-parkani kuolemasta oli kulunut noin kuukausi, katosi äitini rakastajansa, erään sotamiehen kanssa jättäen meidät, veljeni ja minut, oman onnemme nojaan."
"Jäitte orvoiksi!"
"Voi, madame, aivan toisin kuin muut lapset, me olimme orpoja vain niin kauan, kuin meillä oli äiti. Julkinen hyväntekeväisyys alkoi pitää meistä huolta. Mutta kun kerjuu oli meistä inhottavaa, kerjäsimme vain sen verran kuin tarvitsimme. Jumala on käskenyt kaikkien luotujensa elää."
"Valitettavasti!"
"Mitä teille vielä kertoisin, madame? Kerran minulla oli onni kohdata vaunut, jotka hitaasti nousivat rinnettä ylös Saint-Marcelin etukaupungissa; takana seisoi neljä lakeijaa; vaunuissa istui kaunis, vielä nuori nainen; ojensin häntä kohti käteni, ja hän kyseli minulta; vastaukseni ja nimeni herättivät hänessä kummastusta, sitten epäilystä. Annoin hänelle osoitteeni ja tietoja. Jo päivää myöhemmin hän tiesi, etten ollut valehdellut. Hän otti meidät molemmat, veljeni ja minut, huostaansa, sijoitti veljeni erääseen rykmenttiin ja minut ompeluliikkeeseen. Näin pelastuimme molemmat nälkäkuolemasta."
"Eikö se nainen ollut rouva Boulainvilliers?"
"Juuri hän."
"Luullakseni hän on jo kuollut?"
"Niin on, ja hänen kuolemansa on taas syössyt minut kurjuuteen."
"Mutta hänen miehensä on vielä elossa ja rikas."
"Hänen miehensä on juuri syypää niihin kärsimyksiin, joita sain kokea nuorena tyttönä, samoin kuin lapsena olin kärsinyt äitini vuoksi. Suuremmaksi varttuneena lienen saanut hieman kauneutta; hän sen huomasi ja tahtoi hyvistä töistään palkintoa, jota en hänelle suonut. Näihin aikoihin rouva de Boulainvilliers kuoli, ja minä, joka olin naitettu urhealle ja kelvolliselle sotilaalle, herra de la Mottelle, jouduin miehestäni erilläni hyljätymmäksi kuin isäni kuoltua."
"Siinä on kertomus elämäni vaiheista, madame. Olen sitä lyhentänyt: kärsimysten luetteleminen käy aina ikäväksi onnellisille, vaikka nämä olisivat sääliväisiä, kuten te, hyvät rouvat, näytte olevan."
Tätä rouva de la Motten kertomuksen loppuosaa seurasi pitkä äänettömyys, jonka vihdoin katkaisi vanhempi tulijoista.
"Entä miehenne, mitä hän tekee?"
"Mieheni on Bar-sur-Auben varusväessä; hän palvelee santarmistossa odotellen puolestaan parempia päiviä."
"Olette kai esittänyt anomuksia hoviin?"
"Olen kyllä."
"Eikö Valois-nimi, asianmukaisesti todistettuna, ole herättänyt myötätuntoa?"
"En tiedä, madame, mitä tunteita nimeni lienee herättänyt, sillä yhteenkään anomukseeni en ole saanut vastausta."
"Tottahan olette tavannut ministereitä, kuninkaan, kuningattaren?"
"En ketään. Kaikkialla turha yritys", vastasi rouva de la Motte.
"Mutta ettehän voi kerjuulla elää!"
"En, madame, siitä olen vieraantunut. Mutta…"
"Mutta mitä?"
"Voin kuolla nälkään kuten isäni."
"Onko teillä lapsia?"
"Ei, madame, ja jos mieheni saa surmansa kuninkaan palveluksessa, pääsee ainakin hän kunnialla eroon kärsimyksistämme."
"Suokaa anteeksi, madame, että palaan erääseen kohtaan – voitteko esittää päteviä todisteita sukuperästänne?"
Jeanne nousi, penkoi eräästä lipastosta ja otti esille muutamia papereita, jotka antoi kysyjälle. Mutta tahtoen käyttää hyväkseen sitä hetkeä, jolloin vieras asiakirjoja tutkiakseen lähestyisi valoa ja täysin paljastaisi kasvonsa, ilmaisi Jeanne tarkoituksensa kiertämällä lampunsydäntä korkeammalle, jotta olisi parempi lukea.
Silloin vieras, ikäänkuin valo rasittaisi hänen silmiään, käänsi selkänsä lamppuun ja siis rouva de la Motteen päin. Siinä asennossa hän tarkoin luki ja vertaili papereita yksitellen.
"Mutta, madame", sanoi hän, "tässä on vain jäljennöksiä enkä näe ainoatakaan alkuperäistä todistusta."
"Alkuperäiset asiakirjat ovat talletettuina varmaan paikkaan, ja minä toisin ne nähtäväksi…"
"Jos siihen olisi tärkeä syy?" sanoi vieras hymyillen.
"Varmaankin on se syy tärkeä, joka minulle toimittaa kunnian nähdä teidät luonani, mutta ne asiakirjat, joista nyt on puhe, ovat minulle niin suuriarvoisia, että…"
"Ymmärrän. Niitä ette voi jättää kelle hyvänsä oudolle."
"Ah, madame", huudahti kreivitär saatuaan nyt vilaukselta nähdä suosijattarensa kunnioitustaherättävät kasvot, "minusta ei tunnu, että te olette outo ihminen."
Ja heti hän kiireesti aukaisi toisen lipaston, laukaisi jousen avulla esille salaisen laatikon ja otti siitä todistusten kantakirjat, jotka oli huolellisesti kätketty Valois-suvun vaakunalla koristettuun salkkuun.
Vieras rupesi niitä tutkimaan tarkkaavaisesti ja sanoi sitten:
"Olette oikeassa, nämä asiakirjat ovat täysin pätevät; kehoitan teitä jättämään ne asianomaiseen virastoon."
"Ja mitä luulette minun niillä saavuttavan, madame?"
"Epäilemättä eläkkeen itsellenne ja virkaylennyksen herra de la Mottelle, jos hän aatelismiehenä vähänkään omasta puolestaan osoittaa kuntoa."
"Puolisoni on maineeltaan nuhteeton, madame, eikä ole sotilaana koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiaan."
"Se riittää, madame", lausui vieras verhoten
