riittää, madame", vastasi upseeri. Kääntyen sitten ajurin puoleen hän lisäsi:
"No olkoon, senkin lurjus, mutta alas sieltä istumasta ja aukaise vaunujen ovi!"
"Maksu ennakolta!" vaati ajuri.
"Vai sitä sinä vaadit!"
"Sitä, ja siihen minulla on oikeus."
Upseeri näytti aikovan rynnätä hänen kimppuunsa.
"Maksetaan etukäteen, maksetaan", ehätti vanhempi nainen ja pisti kiireesti käden taskuunsa.
"Voi Jumalani!" kuiskasi hän seuralaiselleen, "minulla ei olekaan kukkaroa."
"Todellako?"
"Entä te, Andrée, onko teillä kukkaronne?" Nuori nainen kopeloi nyt vuorostaan taskussaan yhtä levottomasti.
"Minä… ei minullakaan."
"Hakekaa joka taskusta."
"Ei se auta!" huudahti nuori nainen harmistuneena, sillä hän huomasi upseerin pitävän heitä silmällä tämän pulman aikana, ja kuskina istuva koiranleuka avasi jo leveän suunsa nauruun onnitellen itseään siitä, mitä mielessään ehkä piti hyvänä varokeinona.
Molemmat naiset hakivat turhaan; kumpikaan ei löytänyt edes yhtä kolikkoa.
Upseeri näki heidän hermostuvan, punastuvan ja taas kalpenevan. Tila kävi kiusalliseksi.
Naiset aikoivat jättää pantiksi jotkin ketjut tai muun koristeen, mutta silloin upseeri, säästääkseen heiltä lisäharmin, joka olisi loukannut heidän hienotunteisuuttaan, otti kukkarostaan yhden louisdorin ja antoi sen ajurille.
Tämä otti rahan, tarkasti ja punnitsi sitä kädessään, sillä välin kun toinen naisista kiitti upseeria; sitten hän avasi vaunujen oven, ja nainen nousi niihin seuralaisensa kera.
"Ja nyt, senkin pöhkö", sanoi nuori mies ajurille, "viet nämä naiset rivakasti ja varsinkin rehellisesti, kuuletko?"
"Sitä ei teidän, upseeri, tarvitse minulle muistuttaa. Sehän on itsestään selvää."
Tämän lyhyen puhelun aikana naiset neuvottelivat keskenään. Heistä tuntui todellakin kauhealta nähdä, että heidän oppaansa ja suojelijansa oli aikeissa poistua.
"Madame", lausui hiljaa nuorempi nainen, "hän ei saa meitä jättää."
"Miksi ei? Kysytään häneltä, mikä on hänen nimensä ja osoitteensa. Huomenna lähetämme hänelle takaisin hänen rahansa ja liitämme siihen kiitokset, jotka te saatte kirjoittaa."
"Ei, madame, ei, pitäkäämme hänet mukana, sitä rukoilen teiltä. Jos ajuri vilpistelee tai alkaa matkalla rettelöidä… nyt on hyvin huono keli… keltä silloin voimme pyytää apua?"
"Mutta onhan meillä hänen numeronsa ja asianomainen lupakirjansa."
"Hyvä kyllä, madame, ja senkin tiedän, että voisitte jälkeenpäin toimittaa hänelle selkäsaunan; mutta sittenkään ette ehtisi takaisin Versaillesiin tänä iltana, ja mitä silloin sanottaisiin, Herran nimessä!"
Vanhempi naisista alkoi harkita.
"Se on totta", myönsi hän.
Mutta tällöin upseeri jo kumarsi sanoakseen hyvästi.
"Hyvä herra, kuulkaa", sanoi Andrée saksaksi, "vielä sananen, jos suvaitsette."
"Kuten käskette, madame", vastasi upseeri ilmeisesti kiusaantuneena, mutta yhä pysyen näöltään, ääneltään, vieläpä sävyltään täydellisen kohteliaana.
"Hyvä herra", jatkoi Andrée, "kun jo olette meille osoittanut niin suuria palveluksia, ette voine enää olla suostumatta erääseen pyyntöömme."
"Puhukaa."
"No niin, meidän täytyy tunnustaa, että pelkäämme tuota ajuria, joka alusta saakka rettelöitsi."
"Suotta te olette levottomia", vastasi upseeri. "Minä tiedän hänen numeronsa, 107, ja hänen lupakirjansa on annettu osastosta Z. Jos hän teille tuottaisi ikävyyksiä, kääntykää minun puoleeni."
"Teidän puoleenne!" virkkoi Andrée vahingossa ranskaksi. – "Kuinka te pyydätte meitä kääntymään puoleenne, kun emme tiedä edes nimeänne."
Nuori mies astahti askeleen taaksepäin.
"Vai puhutte te ranskaa!" huudahti hän ällistyneenä. "Osaatte ranskaa, mutta olette jo puoli tuntia piinannut minua mongertamaan saksaa! Todellakin, madame, se on häijyä."
"Anteeksi, monsieur", tarttui nyt puheeseen ranskaksi toinen nainen, joka riensi uljaasti auttamaan hätääntynyttä seuralaistaan. "Voinette käsittää, että vaikkemme olisikaan muukalaisia, emme silti ole kotiutuneet Pariisiin, saatikka ajurinvaunuihin. Olette kylliksi maailmanmies ymmärtämään, ettemme nyt ole siinä asemassa, mikä meille kuuluu. Tekisitte meille huonon palveluksen, jos teette sen vain puoliksi. Epähienoa olisi ruveta vähemmän hienotunteiseksi kuin mitä olette tähän asti ollut. Meillä on teistä hyvä käsitys, monsieur; älkää käsittäkö meitä pahalta kannalta, ja jos voitte meille tehdä palveluksen, tehkää se ilman ehtoja tai sallikaa meidän kiittää teitä ja etsiä itsellemme muuta tukea."
"Madame", vastasi upseeri, hämmästyneenä tuntemattoman ylevästä ja samalla viehättävästä äänensävystä, "odotan käskyjänne."
"Olkaa siis niin hyvä ja astukaa vaunuihin."
"Teidän seuraanne?"
"Niin, ajaaksenne meidän kanssamme."
"Versaillesiin asti!"
"Juuri niin, monsieur."
Vastaamatta enää mitään upseeri nousi ajoneuvoihin, istuutui selkä ajuriin päin ja huusi tälle:
"Anna mennä!"
Kun vaunujen ovet oli suljettu ja nahkasuojukset ja turkikset levitetty heidän kaikkien peitteeksi, lähtivät vaunut liikkeelle pitkin Saint-Thomas du Louvren katua, sitten Karusellitorin poikki ja edelleen pitkin rantakatuja.
Upseeri kyyristyi nurkkaan, vastapäätä vanhempaa naista, käärien univormutakkinsa huolellisesti polviensa ympärille.
Vaunuissa oltiin aivan ääneti.
Joko ajuri tahtoi tarkoin pysyä lupauksessaan taikka upseerin läsnäolo arvossa pidettävällä pelolla esti häntä poikkeamasta rehellisyyden polulta, mutta ainakin hän pani laihat koninsa hellittämättä juoksemaan rantakatujen ja Conférencetien iljanteisella kivityksellä.
Sillä välin vaunujen sisusta vähin erin lämpeni kolmen ihmisen hengityksestä. Ilmassa tuntui hienoa hajuainetta, herättäen nuoren miehen aivoissa vaikutelmia, jotka hetki hetkeltä kävivät vähemmän epäsuosiollisiksi hänen seuralaisiaan kohtaan.
"Nuo naiset", ajatteli hän, "ovat jossakin yhtymäpaikassa viipyneet liian kauan ja palaavat nyt Versaillesiin hieman peloissaan ja hämillään."
"Mutta sittenkin", jatkoi upseeri itsekseen, "jos he ovat säätyhenkilöitä, kuinka
