mies, joka oli pelastunut onnettomuudesta, kuului kiroilevan, ja siihen liittyi kuin kaikuna useita nurisevia ääniä kannattaakseen häntä mitä vihamielisimmillä huudoilla kääsejä vastaan.
Muutamissa sekunneissa oli Bélus jättänyt emäntänsä ja herjaajain välille koko sen alan, joka ulottuu Saint-Cathérinen kadulta Baudoyer-torille.
Kuten tunnettua, haaraantuu tie tässä, mutta taitava ajajatar poikkesi päättävästi Tixérandrie-kadulle, vaikka se on väkirikas, ahdas, eikä vähääkään ylimyksellinen.
Huolimatta hänen usein toistuneista varoitushuudoistaan ja Weberin ärjymisestä kuultiin siellä yhtä mittaa jalkamiesten taholta:
"Vietävän kääsit!.. Hiiteen ne kääsit!"
Bélus kulki siitä kuitenkin lävitse, ja hento naiskäsi pani sen juoksemaan nopeasti ja varsinkin taitavasti lumisohjossa tai vielä vaarallisemmalla kohvajäällä purojen ja kuoppien poikki.
Vastoin kaikkea pelkoa ei kuitenkaan sattunut tapaturmaa; etualaa valaisi heleä lyhty, jollaista ylellisyyttä poliisi ei vielä vaatinut senaikuisilta kääseiltä.
Vaikka siis ei ollut sattunut onnettomuutta, ei kolhaistu toisia ajoneuvoja tai kadunkulmien suojakiviä eikä kaadettu ainoatakaan jalkamiestä, mikä oli ihmeellistä, jatkuivat kuitenkin huudot ja uhkaukset.
Yhtä nopeasti ja onnekkaasti kuljettiin Saint-Médéricin, Saint-Martinin ja Aubry-le-Boucher-kadut.
Olisi voinut luulla, että hienompia kaupunginosia lähestyttäessä viha ylimyksellisiä kääsejä vastaan lauhtuisi.
Mutta kävi päinvastoin; heti kun Bélus oli astunut Ferronnerie-kadulle, huomasi alhaison sadatusten yhä vainoama Weber, että kääsien kulkiessa ihmisiä kerääntyi ryhmiin sivuille. Vieläpä jotkut näkyivät aikovan juosta niitä tavoittamaan.
Weber ei kuitenkaan tahtonut huolestuttaa emäntäänsä. Hän näki, kuinka kylmäverisesti ja sukkelasti tämä ohjasi hevosta pujahtamaan kaikkien niiden elottomien ja elollisten vastusten välitse, joista riippuu pariisilaisen ajajan sekä epätoivo että voitonriemu.
Bélus taas, teräksisten kintereittensä varassa, ei ollut kertaakaan edes luiskahtanut; niin hyvin osasi ohjaksia pitelevä käsi varjella sitä vieruilta ja syvennyksiltä.
Nyt ei kääsien ympärillä enää muristu, vaan räyhättiin. Ajajatar huomasi sen, ja katsoen vihamielisyyden saavan alkunsa jostakin tavallisesta syystä, kuten vaikeasta ajasta ja mielten ärtyisyydestä, hän päätti lyhentää tätä kiusausta.
Hän maiskutti kielellään, ja tämä kehoitus sai Béluksen vavahtamaan, ja sitten jatkui kulku täyttä ravia. Myymälät sivuutettiin nopeasti, ja jalkamiehet heittäytyivät syrjään.
"Varokaa! varokaa!" kuului lakkaamatta.
Kääsit olivat jo saapuneet lähelle Palais-Royalia ja juuri kiitäneet ohi Coq-Saint-Honorén kadun, jonka suulla kaunein luminen kartiopatsas vielä jokseenkin ylpeästi piti pystyssä suojasään supistamaa huippuaan, joka oli kuin karamelli, kun lapsi on imemällä sitä suipentanut.
Patsaassa oli ylimpänä koristeena tuuhea, tosin jo hieman haalistunut nauhatöyhtö, ja siihen oli kiinnitetty kahden lyhdyn välissä kieppuva taulu, johon tämän kaupunginkorttelin julkinen kirjuri oli pelkillä "suurilla" kirjaimilla piirtänyt seuraavat neljä säettä:
Kuningatar niin viehkeän ylväs kuninkaan lempeän vierell' on; ei häivy kuin tää hetken pylväs sun kansasi rakkaus rajaton.
Tällä kohtaa Bélus tapasi ensimmäisen vakavan esteen. Muistopatsasta ruvettiin juuri valaisemaan ilotulituksella, ja sen ympärille oli kasaantunut paljon uteliaita, joiden tiheän joukon lävitse ei voinut ravata. Täytyi siis antaa hevosen kulkea käyden.
Mutta Béluksen oli nähty tulevan salamannopeasti ja kuultu ne huudot, jotka sitä saattoivat, ja vaikka sen juoksu oli esteen sattuessa jyrkästi pysäytetty, tuntui kääsien näkeminen tekevän kansanjoukkoon mitä pahimman vaikutuksen. Kuitenkin ihmiset vielä jakaantuivat kahtaalle.
Mutta jääpatsaan jälkeen ilmestyi kansankokous toisesta syystä.
Palais-Royalin ristikkoportit olivat auki, ja pihalla oli suunnattomien rovioiden ääressä lämmittelemässä kokonainen armeija kerjäläisiä, joille Orleansin herttuan lakeijat jakelivat keittoa savimaljoissa.
Mutta vaikka lämmitteleviä ja syöjiä olikin paljon, oli kuitenkin enemmän niitä, jotka katselivat heidän syömistään ja lämmittelemistään. Pariisissa onkin tapana, että mitä tahansa joku tekee, aina hän saa katselijoita.
Voitettuaan ensi esteen, oli kääsien siis pakko pysähtyä toisen eteen, niinkuin laivan käy karien keskellä.
Nyt ne huudot, jotka tähän asti olivat vain epäselvänä meluna tulleet molempien naisten korviin, kuuluivat selvästi räyhääjien joukosta.
Huudettiin:
"Alas kääsit! Alas musertajat!"
"Meillekö noin huudetaan?" kysyi ohjaksissa oleva nainen seuralaiseltaan.
"Pelkään, madame, että todellakin niin on laita", vastasi tämä.
"Olemmeko ketään musertaneet?"
"Emme ketään."
"Alas kääsit! Alas musertajat!" kirkui joukko vimmoissaan.
Nousi myrsky, hevosen suitsiin tartuttiin, ja Bélus, joka ei suvainnut töykeiden käsien kosketusta, hyppi pystyyn ja korskui kauheasti.
"Komisariuksen luo, komisariuksen luo!" ulvoi muuan ääni.
Molemmat naiset silmäilivät toisiaan hämmästyneinä.
Heti toistivat tuhannet äänet:
"Komisariuksen luo!"
Sillä välin kurkistivat jotkut uteliaat kuomin alle, ja kohta kuului joukossa huomautuksia.
"Ahaa, siinä on naisia!" sanoi muuan.
"Niin, nukkeja, jonkun Soubisen omia tai jonkun d'Henninin hempukoita."
"Oopperanaisia, jotka luulevat saavansa ajaa köyhien yli kun niillä on kymmenen tuhatta livreä kuussa, millä voi maksaa sairaalan laskun."
Tälle viimeiselle letkaukselle hurrattiin riivatusti.
Kumpaankin naiseen tämä kohtaus vaikutti eri tavalla. Toinen vetäytyi syvemmälle kääseihin kalpeana ja vavisten. Toinen pisti rohkeasti päänsä esille rypistäen kulmakarvojaan ja huulet yhteen puristettuina.
"Voi, madame, mitä aiotte?" huudahti hänen seuralaisensa ja veti häntä takaisin päin.
"Poliisikomisariuksen luo!" kirkuivat raivostuneimmat edelleen, "jotta niistä otetaan selko."
"Voi, voi, madame, nyt olemme hukassa", kuiskasi nuorempi nainen.
"Rohkeutta, Andrée, rohkeutta vain!" vastasi toinen.
"Mutta teidät nähdään, ehkä tunnetaan!"
"Katsokaa takaruudusta, onko Weber vielä
