sitten pieni, noin tuuman paksuinen ja muutaman tuuman pituinen rahakäärö.
Hyväntekeväinen nainen laski käärön lipastolle sanoen:
"Hyväntekeväisyysseuran toimisto on valtuuttanut minut tarjoomaan teille, madame, tämän vähäisen avustuksen, odottaessanne tuntuvampaa apua."
Rouva de la Motte katsahti kääröön.
"Kolmen livren rahoja", ajatteli hän, "ainakin viisikymmentä, ellei juuri sataa. Kas vaan, niin sitä meille taivaasta putoo sataviisikymmentä tai ehkä kolmesataa livreä. Mutta sata ei mahtune noin lyhyeen kääröön; ja viidellekymmenelle se on liian pitkä."
Hänen tehdessään näitä huomioita olivat molemmat vieraat siirtyneet ulommaiseen huoneeseen, missä Clotilde torkkui tuolilla lähellä kynttilää, jonka punertava ja suitsuava sydän kohosi juoksevan talikerroksen keskeltä.
Kitkerä ja ellottava lemu tarttui vanhemman vieraan kurkkuun. Hän pisti hätäisesti kätensä taskuun ja otti sieltä pienen pullon.
Mutta Jeannen huutaessa Clotildea nimeltä tämä heräsi ja tarttui kynttilänpätkään molemmin kourin. Hän piti sitä ylhäällä kuin valotornia, valaistakseen pimeitä portaita, vaikka vieraat estelivät sanoen tukehtuvansa.
"Näkemiin asti, rouva kreivitär!" huusivat lähtijät ja riensivät rappusia alas.
"Missä voin saada kunnian lausua teille kiitokseni, hyvät rouvat?" kysyi Jeanne de Valois.
"Siitä saatte sanan", vastasi vanhempi vieras kiirehtien alaspäin niin nopeasti kuin suinkin pääsi.
Ja pian heidän askeleensa häipyivät kuulumattomiin.
Rouva de Valois lähti takaisin huoneeseensa maltittomasti haluten varmuutta, olivatko hänen arvelunsa rahakääröstä oikeita. Mutta hänen astuessaan ensimmäisen huoneen lävitse kalahti hänen jalkaansa jokin esine vierähtäen matolta, jota käytettiin tukkimaan eteisen oven ja lattian välistä rakoa.
Kumartua, siepata esine, rientää lampun ääreen – se oli kreivitär de la Motten ensi ajatus.
Löydetty esine oli pyöreä, laakea, jokseenkin yksinkertaisesti koristettu kultarasia. Sisässä oli muutamia pastilleja hyvänhajuista suklaata. Mutta niin laakea kuin se olikin, saattoi heti havaita, että siinä oli kaksinkertainen pohja, jonka salaista ponninta kreivittären kesti jonkun aikaa hakea.
Viimein hän löysi pontimen ja painoi sitä. Heti tuli näkyviin naisen muotokuva, joka säteili uljasta, majesteettisen ankaraa kauneutta ja jolle saksalainen hiuslaite ja komea, ritarimerkin kaltainen kaulanauha antoi hämmästyttävän vieraan näön.
Rasian kannessa oli kirjaimista M ja T yhteen sovitettu nimimerkki laakerikruunun ympäröimänä.
Kun muotokuva muistutti äskeisen vieraan, rouva de la Motten hyväntekijättären kasvoja, oletti hän sitä hänen äitinsä tai isoäitinsä kuvaksi, ja myönnettävä on, että hän ensi kiireessä juoksi portaille kutsumaan vieraita takaisin. Mutta juuri silloin kuului portti sulkeutuvan.
Sitten hän riensi akkunan luo huutaakseen heille, koska oli liian myöhäistä heitä enää tavoittaa. Mutta Saint-Clauden kadun päässä, missä se päättyi Saint-Louisin katuun, hän saattoi vain nähdä keveiden kääsien ajavan poispäin.
Kun kreivittärellä ei enää ollut toivoa saada suosijoitaan kutsutuiksi takaisin, silmäili hän rasiaa uudestaan, päättäen toimittaa sen Versaillesiin. Sitten hän tarttui rahakääröön, joka oli laskettu lipastolle.
"Enpä erehtynyt", ajatteli hän; "siinä onkin vain viisikymmentä kolikkoa."
Ja auki reväisty käärepaperi vierähti lattialle.
"Kultarahoja! Kahden louisdorin rahoja!" huudahti kreivitär.
"Viisikymmentä kappaletta! Kaksituhatta neljäsataa livreä!"
Hänen silmissään kuvastui mitä ahnein riemu, kun taas Clotilde, lumottuna nähdessään enemmän kultaa kuin oli ikinä ennen nähnyt, seisoi suu auki ja kädet ristissä.
"Sata louisdoria!" toisti rouva de la Motte. "Nuo naiset ovat siis kovin rikkaita! Kyllä minä saan heidät selville!"
IV
BÉLUS
Rouva de la Motte ei ollut erehtynyt luullessaan, että äsken näkemänsä kääsit veivät pois hänen molemmat suosijattarensa.
Nämä olivat todellakin talon edustalla tavanneet senaikuiset kääsit, joissa oli suuret pyörät, kevyt koppa, jalkapeite korkealla ja takana mukava istuin palvelijalle. Valjaissa oli komea irlantilainen, typpöhäntäinen ruunikko, joka oli hyvässä lihassa. Ajoneuvot oli Saint-Clauden kadulle tuonut sama palvelija, joka oli ohjannut rekeä ja jota oli nimitetty Weberiksi, kuten olemme edellä kuulleet.
Naisten saapuessa paikalle piteli Weber hevosta suitsista ja koetti parhaansa mukaan hillitä tätä virmaa juoksijaa, joka tuimasti polki yön lähestyessä yhä kovettuvaa lunta. Nähdessään naiset Weber sanoi:
"Madame, minä olin käskenyt valjastaa Scipion, jota on hyvin helppo ohjata, mutta Scipio nyrjäytti jalkansa eilen illalla, eikä jäänyt muita kuin Bélus, ja tämä on kiusallinen."
"No minun puolestani", vastasi vanhempi naisista, "sillä ei ole väliä; tiedättehän, Weber, että minä olen tottunut ajamaan."
"Tiedän kyllä, että madame ohjaa oikein hyvin, mutta keli on kovin hankala. Minne madame ajaa?"
"Versaillesiin."
"Siis bulevardin kautta?"
"Ei suinkaan, Weber. Nyt on pakkanen, ja bulevardeilla olisi kai iljannetta. Kaduilla sensijaan ei ole niin vaikea kulkea, kun tuhannet jalkamiehet ovat polkeneet lunta. Kas niin, Weber, lähdetään nyt heti."
Weber hillitsi hevosta, kun naiset ketterästi nousivat kääseihin; sitten hän hypähti takaistuimelle ja ilmoitti olevansa valmiina.
Vanhempi naisista kääntyi silloin seuralaisensa puoleen ja kysyi:
"Sanokaapa nyt, Andrée, mitä siitä kreivittärestä ajattelette?"
Samassa hän hellitti ohjaksia, ja hevonen lähti kuin salama liikkeelle ja kääntyi Saint-Louisin kadun kulmasta.
"Minusta näyttää, madame", vastasi Andréeksi nimitetty nainen, "että rouva de la Motte on köyhä ja kovin onneton."
"Hyvin kasvatettu, eikö niin?"
"Epäilemättä."
"Olette häntä kohtaan kylmä, Andrée."
"Jos täytyy tunnustaa, niin hänen piirteissään on jotakin ovelaa, mikä ei minua miellytä."
"Te olette epäluuloinen, Andrée, sen kyllä tiedän; teitä miellyttääkseen pitää olla täydellinen. Minun mielestäni tuo pikku kreivitär on mielenkiintoinen ja yksinkertainen ylpeydessään ja nöyryydessään."
"Se on hänen onnekseen, madame, kun on osannut miellyttää teidän…"
"Varokaa!" huudahti nainen kääntäen äkkiä hevostaan syrjään,
